Luku 1
(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, katsoo hetken julkisivua ja kääntyy sitten hitaasti ryhmän puoleen. Hän hymyilee tiedostavasti ja laskee äänensä hieman, luoden intiimin tunnelman.)
Katsokaa tätä rakennusta. Täällä, Pitäjänmäen rauhallisessa syleilyssä, seisoo muistutus ajasta, jolloin kaupunki ja maaseutu vielä kietoutuivat toisiinsa. Kun seisotte tässä, yrittäkää kuvitella ilman tuoksu: ei pakokaasuja, vaan kosteaa multaa, mäntyjä ja kaukaisen puulieden savua. Täällä, Diakonissalaitoksen lastenkodissa, seinät ovat imeneet itseensä tuhansia huokauksia, naurunpuuskauksia ja sellaista hiljaisuutta, jota nykymaailmassa ei enää juuri löydy. Tämä ei ole vain kasa tiiliä ja puuta, vaan se on ollut turvasatama lapsille, joiden elämänpolku oli alkanut myrskyisästi. Tunnetteko sen painon ilmassa? Sen tietynlaisen hurskauden ja kurinalaisuuden, joka leijuu vieläkin näissä käytävissä, vaikka vuodet ovat vierineet?
Mennäänpä nyt syvemmälle historiaan. Diakonissalaitos toi tähän ympäristöön jotain sellaista, mitä Pitäjänmäessä ei aiemmin ollut: järjestelmällistä, kristillistä hyväntekeväisyyttä. Kun koti perustettiin, se ei ollut vain majapaikka, vaan se oli kasvattamo. Kuvitelkaa nuoret diakonissat valkoisissa lakissaan, kulkemassa pitkin käytäviä, säätelemässä lasten arkea ja opettamalla heille lukemaan, kirjoittamaan ja ennen kaikkea hyveellisyyteen. Se oli aikaa, jolloin lapsuus määriteltiin työn ja kurin kautta. Täällä opeteltiin kädentaitoja, puutarhanhoitoa ja nöyryyttä. Mutta sen ankaruuden alla sykki aito halu auttaa niitä, joilla ei ollut ketään muuta. Tämä rakennus on todistaja Suomen yhteiskunnalliselle murrokselle, siitä hetkestä, kun huolto ei ollut enää vain kylän armoa, vaan siitä tuli organisoitua työtä. Jokainen nurkka tässä talossa kertoo tarinaa selviytymisestä ja siitä, miten pienet ihmiset pyrkivät rakentamaan parempaa huomista keskellä vaatimattomia olosuhteita.
Mutta kuten jokaisessa vanhassa talossa, myös täällä on omat varjonsa. Paikallisten keskuudessa on vuosikymmenten saatossa liikkunut tarinoita, joita ei kirjoiteta virallisiin arkistoihin. Sanotaan, että jos hiljenee oikealla hetkellä, voi kuulla käytävillä vaimeaa askellusta, vaikka rakennus olisi tyhjä. Jotkut puhuvat ”valkoisista hahmoista”, jotka valvovat edelleen lapsia, tai lapsen naurahduksesta, joka kaikuu tyhjässä huoneessa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä jokin energiapiikki, joka kumpuaa kaikesta siitä tunteesta, jota näihin seiniin on vuosisadan aikana varastoitunut? Se on se historian mystiikka: kun paikka on nähnyt niin paljon surua ja toivoa, se ei koskaan oikeastaan tyhjene. Se jää elämään myytteinä, jotka muistuttavat meitä siitä, että jokainen meistä jättää jälkensä tähän maailmaan, halusimme tai emme.
Nyt, kun meidän on jatkettava matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Pysähtykää vielä hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa tuulta. Mietikää niitä kaikkia lapsia, jotka täällä asuivat, ja sitä, mihin heidän elämänsä lopulta johti. Tämä rakennus on kuin aikakone, joka muistuttaa meitä siitä, kuinka paljon maailma on muuttunut, mutta kuinka perustavanlaatuinen tarve tulla nähdyksi ja rakastetuksi on pysynyt samana. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian palasen läpi kanssani. Olkaa hyvät ja seuraatte minua, niin siirrymme kohti seuraavaa pysäkkiämme.
