Luku 1
(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takkinsa hihasta. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii kädellään kohti rakennusta.)
No niin, hyvät matkakumppanit, pysähtykää hetkeksi. Katsokaa tätä rakennusta. Täällä me ollaan, Töölön Kisahallin edustalla. Huomaatteko sen tietynlaisen arvokkuuden, joka tässä seinissä vielä asuu? Kun seisotte tässä, yritäkke kuvitella itsenne hetkeksi pois tästä nykyisestä kaupungin hälinästä, autoista ja kiireestä. Kuulkaa mielessänne kaukainen kannustushuuto, urheilukenkien narske puulattialla ja se tietty, hieman tunkkainen mutta sähköinen urheiluhallin tuoksu. Tää ei oo vaan betonia ja tiiltä, vaan tää on Helsingin urheiluhistorian sydän, paikka, jossa kunnianhimo on kohdannut hien ja ponnistuksen vuosikymmenten ajan. Täällä on hengitetty intohimoa, ja se tuntuu vieläkin ilmassa, jos vain osaamme pysähtyä kuuntelemaan.
Kävelkää vähän lähemmäs, niin kerron teille, mistä tässä oikein on kyse. Kisahalli on syntynyt aikana, jolloin Helsinki alkoi todella kasvaa ja urheilu muuttui harrastuksesta kansalliseksi asiaksi. Se oli aikaa, jolloin urheilu oli tapa rakentaa itsestään ja kansakunnasta vahvempaa. Tää rakennus on nähnyt kaiken: varhaiset voimistelutunnit, intensiiviset painiottelut ja ne hetket, kun nuoret urheilijat ovat hioneet taitonsa huippuun ennen suuria mestaruuskisoja. Arkkitehtuurissa näkyy se aikakauden funktionaalisuus, mutta samalla tietty juhlavuus. Täällä ei vain hikoiltu, täällä juhlistettiin liikunnan voimaa. Mietikää niitä tuhansia tunteja, jotka on käytetty täällä harjoitteluun – ne kaikki pienet voitot ja ne raskaat tappiot, jotka ovat muovanneet suomalaista urheilumieltä. Tää halli on toiminut eräänlaisena pyhättönä, jossa fyysinen suoritus on nostettu taiteen tasolle.
Mutta tiedättekö, jokaisella vanhalla rakennuksella on myös omat salaisuutensa ja myyttinsä. Täällähän on kierrettu tarinoita siitä, miten hallin pimeimmissä kulmissa tai varastohuoneiden takana on viihtynyt urheilun henkiä. On sanottu, että jos täällä on aivan hiljaista, voi kuulla vieläkin vanhojen mestarien askelia tai kaukaisen tuomarin vihellyksen, vaikka katsomot olisivat tyhjät. Se on sellaista kaupunkifolklooria, joka syntyy vain paikoissa, joissa on koettu valtavasti tunteita. Se on kuin rakennus itse olisi imenyt itseensä kaiken sen jännityksen ja adrenaliinin, jota täällä on vuodesta toiseen vuodatettu. Se tekee paikasta mystisen; se ei ole vain tila, vaan elävä arkisto, joka kätkee sisäänsä tuhansia nimettömiä tarinoita tahdonvoimasta.
Nyt, kun me ollaan tässä ja historian havina tuntuu niskassa, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Me elämme ajassa, jossa kaikki on kiiltävää, uutta ja digitaalista. Mutta tällaiset paikat, kuten Töölön Kisahalli, muistuttavat meitä siitä, että kestää vain muutama vuosikymmen, ennen kuin nykyhetki muuttuu historiaksi. Se haastaa meidät miettimään, mitä me jätämme jälkeemme. Jatketaanpa matkaa, mutta katsokaa vielä kerran tätä rakennusta. Se seisoo tässä vakaana, muistuttaen meitä siitä, että vaikka urheilumuodot ja vaatteet vaihtuvat, se perimmäinen halu ylittää itsensä pysyy aina samana. Olkaa hyvä, tulkaa perään, niin suunnataan kohti seuraavaa pysäkkiä.
