Tammiston Uusi Apteekki

(Opas pysähtyy apteekin eteen, katsoo rakennusta hetken ja kääntyy sitten ryhmän puoleen pieni hymy huulillaan.) Katsokaa tätä julkisivua. Tunnetteko te sen? Se on se tietty hienostuneisuus, joka kuuluu vain vanhoille kaupunkiapteekeille. Kun me seisomme tässä, Tammiston Uuden Apteekin edessä, me emme katso vain liikettä, vaan eräänlaista kaupungin muistia. Sulkeutkaa hetkeksi silmänne ja kuvitelkaa, miltä täällä tuoksui sata vuotta sitten. Siellä ei ollut tätä nykyistä asfaltin ja pakokaasujen hajua, vaan ilmassa leijui raskas, makea sekoitus kuivattuja yrttejä, kamferia ja kenties ripaus etikkaa. Se oli tuoksu, joka lupasi helpotusta ja parannusta aikana, jolloin lääkitys oli vielä suurta alkemiaa ja tiedettä, joka syntyi hitaasti mortarissa ja survimessa. Tämä paikka on nähnyt kaupungin kasvavan ympärillään. Kun Tammiston Uusi Apteekki avasi ovensa, se ei ollut vain kauppa, vaan yhteisön ankkuri. Se oli aikaa, jolloin apteekkari oli yksi kaupungin arvostetuimmista ja oppineimmista henkilöistä, lähes kuin paikallinen viisas. Täällä on valmistettu satoja tuhansia liuoksia ja voiteita, jotka on mitattu tarkasti pieniin lasipulloihin. Jos katsotte noita ikkunoiden takana häämöttäviä hyllyjä, voitte melkein nähdä ne satoja puisia laatikoita ja lasisia purkkeja, joissa on latinankieliset nimet. Ne eivät olleet vain lääkkeitä, vaan ne olivat portteja maailmalle; raaka-aineita, jotka saapuivat kaukaa trooppisista metsistä tai vuoristoista, kulkien pitkin rautateitä ja höyrylaivoja päätyäkseen juuri tänne, meidän kaupunkiimme, auttamaan tavallista työläistä tai kaupungin herrasmiestä. Mutta tiedättekö, jokaisessa vanhassa apteekissa on omat salaisuutensa, ja tämäkin ei ole poikkeus. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu tietystä takahuoneesta, jonne tavallisella asiakkaalla ei ollut pääsyä. Sanotaan, että apteekkarin suvulla oli oma, salainen reseptikirja, johon oli merkitty koostumuksia, joita ei löytynyt mistään virallisesta farmakopeasta. Erään legendan mukaan täällä valmistettiin aikoinaan eräs erityinen eliksiiri, jonka väitettiin poistavan melankolian ja palauttavan elämänilon kerralla. Tietenkin nykyinen tiede sanoisi, että kyse oli vain jostain vahvasta yrttiuutteesta tai ehkä ripauksesta alkoholia, mutta kaupunkilaisille se oli taikuutta. Se oli se pieni toivon kipinä, jota ihmiset tulivat hakemaan, kun maailma tuntui liian raskaalta kantaa. Nyt, kun me katsomme tätä rakennusta tänään, me näemme modernin maailman, mutta sen kuorien alla sykkii edelleen tuo vanha sydän. Se muistuttaa meitä siitä, miten paljon olemme kulkeneet eteenpäin, mutta myös siitä, että tarve huolenpidolle ja helpotukselle on pysynyt samana vuosisadasta toiseen. Toivon, että kun kuljette tästä myöhemmin ohi, ette näe vain yhtä apteekkia, vaan pysähdytte hetkeksi miettimään kaikkia niitä tuhansia kohtaloita, jotka ovat astuneet näistä ovista sisään etsimään apua. Mennäänpä nyt eteenpäin, seuraava pysäkkimme vie meidät vielä syvemmälle kaupungin salaisuuksiin.