Luku 1
(Opas pysähtyy keskelle vanhan kaupungin kivettyä katua, levittää käsiään ja katsoo ympärilleen hymyillen.)
Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te tämän ilman? Se ei ole vain Välimeren suolaista tuulta, vaan se on kerroksia ja kerroksia historiaa, joka hengittää näissä kapeissa kujissa. Me seisomme nyt Rhodoksen sydämessä, paikassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen, mutta jossa jokainen kivi kuiskailee tarinoita vallasta, uskonnosta ja selviytymisestä. Kun kuljemme näiden massiivisten muurien suojassa, me emme vain kävele kaupungissa, vaan me astumme elävään museooon. Kuulkaa, kuinka askelten kaiut kivetyksellä muistuttavat menneiden aikojen sotilaskenkiä ja kauppiaiden kiirettä. Täällä, näiden varjoisten holvikäytävien ja kukkivien bougainvillea-köynnösten välissä, meidät kaikki otetaan vastaan historian syleilyyn.
Mutta mennäänpä syvemmälle. Jos katsotte noita valtavia muureja, ne eivät ole vain koristetta, vaan ne olivat kerran kristikunnan etuvartio. Johannes-ritarit, eli Rhodoslaisten ritarikunta, rakensivat tämän linnoituksen lähes läpäisemättömäksi. He olivat uskonnollisia sotureita, joiden tehtävänä oli suojella pyhiinvaeltajia ja torjua Osmanien valtakunnan nousua. Kuvitelkaa vuosi 1522: kaupunki on piirityksessä, tykit jymisevät ja meri on täynnä sotalaivoja. Ritarit taistelivat viimeiseen pisteeseen, ja vaikka kaupunki lopulta kukistui Suleiman Suuren joukoille, nämä muurit jäivät todistamaan siitä peräänantamattomuudesta. Kaupunki on yhdistelmä goottilaista arkkitehtuuria ja itämaista vaikutusta, mikä tekee siitä täysin uniikin. Jokainen torni ja jokainen valli on suunniteltu strategisesti, jotta hyökkääjä ei pääsisi läpi. Se oli aikansa huipputeknologiaa, sotilaallinen mestariteos, joka on säilyttänyt arvokkuutensa vuosisatojen läpi.
Ja sitten on tietysti se, mitä kaikki etsivät, mutta mitä kukaan ei enää näe. Me puhumme Rhodoksen kolossista. Se oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä, valtava pronssinen Helios-patsas, joka vartioi satamaa. Myytit kertovat, että se oli niin suuri, että ihmiset uskoivat sen jalkojen välissä voivan kulkea laivoja. Vaikka kolossi seisoi pystyssä vain lyhyen aikaa ennen kuin maanjäristys kaatoi sen, sen henki elää yhä. Monet sanovat, että kaupungin nykyinen tunnelma, tämä tietty ylpeys ja kestävyys, kumpuaa juuri siitä muistosta. Se ei ollut vain patsas, vaan symboli vapaudesta ja voittamisesta. Vaikka pronssi on kauan sitten sulatettu ja kivet murentuneet, se myyttinen suojelija tuntuu edelleen valvovan meitä näiden muurien takaa, muistuttaen siitä, että suuruus ei ole vain fyysistä, vaan se asuu tarinoissa, joita me kerromme.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, minä haastan teidät. Älkää vain katsoko näitä rakennuksia, vaan yrittäkää kuulla ne. Menkää eksyksiin noihin pieniin sivukujiin, joissa aika on pysähtynyt, ja etsikää niitä yksityiskohtia, joita oppaiden kirjat eivät kerro. Kysykää itseltänne, miltä tuntuisi herätä tässä kaupungissa viisinsataa vuotta sitten. Historian suurin oppitunti on se, että kaikki muuttuu, mutta jotkut asiat, kuten tämä kaupungin rauha ja voima, säilyvät ikuisesti. Olkaa tervetulleita kokemaan Rhodoksen taika omin silmin. Seuraa minua, niin mennään katsomaan, mitä salaisuuksia seuraava kulma meille paljastaa.
