Luku 1
Tervetuloa, hyvät ystävät. pysähtykää hetkeksi ja vetäkää syvään henkeä. Tunteeko kukaan teistä tämän erityisen tuoksun? Se on sekoitus kosteaa sammalta, havupuuja ja jotain sellaista, mitä kutsun aina ”ajan patinaksi”. Me seisomme nyt Puuskankulmassa. Ensi silmäyksellä tämä näyttää vain viihtyisältä leikkipuistolta, mutta jos suljette silmänne ja kuuntelette tuulen huminaa näiden puiden latvoissa, voitte melkein kuulla menneisyyden kaiut. Tämä paikka on kuin pieni saareke, jossa kaupungin kiire pysähtyy ja luonnon oma rytmi ottaa vallan. Täällä leikin riemu ja metsän hiljaisuus kohtaavat tavalla, joka on harvinaista nykyajan betoniviidakossa.
Mutta mennäänpä syvemmälle, historiasta kiinnostuneen silmin. Puuskankulma ei ole syntynyt tyhjiössä, vaan se on osa sitä suurempaa kokonaisuutta, jossa luonto on aina ollut kaupunkilaisen hengähdyspaikka. Jos katsomme tätä maastoa, näemme, kuinka maaperä on muovannut ihmisen liikkumista. Ennen kuin täällä oli leikkivälineitä ja hoidettuja polkuja, tämä alue oli osa sitä karua mutta kaunista erämaata, jota varhaiset asukkaat hyödynsivät. Tällaiset kulmat olivat tärkeitä maamerkkejä; ne olivat paikkoja, joissa kulkijat pysähtyivät lepäämään tai vaihtamaan kuulumisia. Täällä on kuljettu polkuja, joita ei löydy nykyisistä kartoista. Voidaan kuvitella, kuinka vuosikymmeniä sitten täällä on kuljettu raskaita kuormia kantaen tai kuinka lapset ovat löytäneet täältä salaisia piilopaikkoja jo kauan ennen nykyistä puistoa. Se on ollut selviytymisen, työn ja myöhemmin vapaa-ajan tila, joka on säilyttänyt sielunsa läpi aikakausien.
Ja tässä tulee se osa, jota ei kirjoiteta virallisiin opaskirjoihin. Paikallisten keskuudessa on aina liikunut tarinoita Puuskankulman ”näkymättömistä vartijoista”. Sanotaan, että metsän siimeksessä, juuri siellä missä varjot ovat pisimmillään, asuu muistoja niistä, jotka rakastivat tätä maata intohimoisesti. Jotkut uskovat, että tietyissä kohdissa puiston rauhallisuus on niin syvää, koska täällä on vanha, unohdettu energiapiste. On kerrottu tarinoita lapsista, jotka ovat nähneet vilaukselta hahmoja puiden välissä – ei pelottavia, vaan pikemminkin uteliaita henkiä, jotka valvovat, että leikki pysyy reiluna ja luonto kunnioitettuna. Se on sellainen lempeä myytti, joka muistuttaa meitä siitä, ettei ihminen ole koskaan täällä yksin, vaan me olemme vain vieraita luonnon ja historian ikuisessa tanssissa.
Nyt kun olemme palanneet nykyhetkeen, haluan antaa teille pienen haasteen. Kun jatkatte matkaanne puiston halki, älkää vain kävelkö, vaan etsikää silmillänne se yksi puu tai kivi, joka näyttää siltä, että se tietää enemmän kuin kertoo. Koskettakaa kaarnaa, tuntekaa maan kylmyys jalkojenne alla ja miettikää, mitä tarinaa te itse jättäisitte tähän paikkaan jälkipolville. Puuskankulma ei ole vain paikka leikkiä, vaan se on paikka muistaa. Kiitos, kun kuljette tämän pienen historiallisen ja maagisen matkan kanssani. Olkaa hyvät ja nauttikaan tästä rauhasta, sillä se on kenties tämän paikan suurin ja arvokkain lahja meille kaikille.
