Luku 1
(Opas pysähtyy liikuntapaikan reunalle, ottaa rennosti asennon ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja viittoo kädellään ympäröivää vihreyttä.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä Pyhänristinpuiston laidalla, tässä pienessä viherkeitaassa, aika tuntuu hidastuvan. Me seisomme nyt paikassa, jossa kaupungin syke kohtaa luonnon rauhan. Kuulkaa, miten tuuli humisee lehvistössä ja miten kauempana kuuluva liikenne muuttuu vain vaimeaksi taustahuminaksi. Tämä ei ole vain paikka, jossa hinkataan kuntoa tai heitetään palloa, vaan tämä on kaupungin hengitysaukko. Tuntuuko se? Se on tämä tietty kostean mullan ja vanhojen puiden tuoksu, joka kertoo meille, että vaikka ympärillä olisi asfalttia ja betonia, luonto ei koskaan oikein lähde täältä pois. Se vain odottaa vuoroaan ja kietoutuu hitaasti urbaanien rakenteiden ympärille.
Mutta jos me katsotaan tätä paikkaa historian silmin, niin tässä ei ole kyse vain puistoalueesta. Tämä koko seutu on ollut osa kaupungin jatkuvaa muutosta. Pyhänristin nimi itsessään kantaa mukanaan kaikuja menneisyydestä, viitaten hengellisyyteen ja pyhyyteen, jotka määrittivät kaupunkisuunnittelua kauan ennen kuin ensimmäistäkään kuntosalilaitetta pystytettiin tänne. Ennen kuin tästä tuli virkistysalue, nämä maat olivat osa laajempaa kokonaisuutta, jossa luonto ja ihminen neuvottelivat tilasta. Täällä on kulkenut sukupolvia; täällä on kävelty sunnuntaikävelyllä säädyllisissä vaatteissa, kun puisto oli kaupungin sosiaalinen näyttämö. Jokainen puunjuuri ja jokainen maastonnotaus kantaa muistoa ajasta, jolloin kaupunki kasvoi kurinalaisesti, mutta jätti tällaisia taskuja, jotta ihmismieli ei murtuisi harmauden keskellä.
Tiedättekö, tällaisten paikkojen ympärillä liikkuu aina omia tarinoitaan. On sanottu, että juuri täällä, missä varjot ovat syvimmillään ja puut tiheimmin, on joskus koettu outoja asioita. Paikallisten vanhempien keskuudessa on kuiskattu, että puiston syvimmät kolot toimivat eräänlaisina portteina menneisyyteen. On puhuttu ”kadonneista askeleista” – siitä, että jos pysähtyy aivan hiljaa kuuntelemaan, voi kuulla kaukaa vaimeaa naurua tai keskusteluja ihmisiltä, jotka kävelivät täällä sata vuotta sitten. Onko se vain mielikuvitusta vai kenties kaupungin oma muisti, joka on imeytynyt maaperään? Minä olen historian harrastajana oppinut, että totuus on usein jossain välissä. Ehkä se ei ole aaveita, vaan se on sitä tunnetta, että emme ole täällä ensimmäisiä, emmekä tule olemaan viimeisiä.
Joten, kun te nyt jatkatte matkaanne ja kenties käytätte tämän paikan liikuntapaikkoja tai vain istutte hetken penkillä, niin muistakaa tämä. Te ette ole vain urheilukentällä tai puistossa. Te olette osa jatkumoa. Kannustaisin teitä tekemään pienen kokeilun: sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää kuvitella, miltä tämä paikka näytti silloin, kun täällä ei ollut yhtään sähkölamppua, vain tähtitaivas ja puiden suhina. Sitten voitte jatkaa matkaa ja viedä tämän rauhan mukananne takaisin kaupungin kiireeseen. Kiitos, että kuljette kanssani, ja nauttikaa tästä hetkestä!
