Luku 1
(Opas pysähtyy ryhmän kanssa puiston keskeiselle paikalle, katsoo ympärilleen ja hymyilee rennosti.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä me nyt olemme, Laajasuon liikuntapuistossa. Ensimmäisellä silmäyksellä tämä näyttää vain modernilta urheilukentältä, hoidetuilta nurmikoilta ja kirkkailta valonheittimiltä. Mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja annatte kaupungin melun vaimentua, voitte melkein tuntea sen, mitä täällä on ollut ennen. Tuntukaa tuo ilmassa oleva kosteus ja haistakaa tuo maan tuoksu. Tämä paikka on nimestään huolimatta paljon muutakin kuin vain puisto. Se on kerrostumaa, jossa kaupungin syke kohtaa luonnon villiyden. Täällä, missä nyt juostaan ja pelataan, on vuosisatoja sitten vallinnut aivan erilainen hiljaisuus, sellainen, jota vain suon ja metsän syvyydet osaavat tarjota.
Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Laajasuo ei ole syntynyt tyhjästä, vaan se on osa sitä suurta muutosta, kun Helsingin reunamat alkoivat laajentua ja luonto väistyä kaupungistumisen tieltä. Alun perin tämä alue oli juuri sitä, mitä nimi sanoo: laajaa, vaikeakulkuista suoaluetta. Kuvitelkaa nyt 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku. Täällä ei ollut urheiluratoja, vaan täällä kulkivat mutkikkaat polut, ja maa oli pehmeää ja petollista. Alue oli osa sitä kaupungin laidan vyöhykettä, jossa asui pienviljelijöitä ja metsänraivattuja. Kun Helsinki alkoi kasvaa sotien jälkeen ja asuntopula kiristi, tällaiset suon laidat alkoivat muuttua. Alueita kuivattiin, täytettiin ja muokattiin ihmisen käyttöön. Se on ollut valtava taistelu luonnonvoimia vastaan. Nykyinen liikuntapuisto on itse asiassa voitto kaupunkisuunnittelusta, mutta samalla se on muistomerkki sille ajalle, jolloin ihminen vielä kunnioitti suon rajoja eikä uskaltanut rakentaa niiden päälle.
Tässä kohtaa haluan kertoa teille jotain, mitä ei löydy virallisista opasteista tai kaupungin historiikki-kirjoista. Paikalliset vanhemmat sukupolvet kuiskailevat joskus, että vaikka suo on kuivattu ja päällystetty, se ei ole koskaan täysin lähtenyt. Kerrotaan, että tietyissä kohdissa puistoa, erityisesti hämärän aikaan, voi tuntea selkäpiissään omituisen kylmyyden tai nähdä sumun nousevan maasta tavalla, joka ei ole loogista. On sanottu, että suolla on oma muistinsa. Jotkut uskovat, että täällä asuu vieläkin vanhoja henkiä, jotka valvovat, ettemme unohda maan alkuperää. Se on sellainen urbaani myytti, joka muistuttaa meitä siitä, että vaikka rakentaisimme kuinka paljon betonia ja asfalttia, luonnon alkuperäinen voima jää aina uinumaan pinnan alle, odottamaan hetkeä, jolloin se saa taas puhua.
Joten, kun jatkatte matkanne täällä puistossa, älkää katsoko vain urheilusuorituksia tai hoidettuja pensaita. Katsokaa maahan, tuntekaa jalkojenne alla oleva perusta ja miettikää, kuinka monta tarinaa tämä maa kätkee sisäänsä. Olipa kyse sitten raadollisesta suotyöstä tai näkymättömistä voimista, tämä paikka on osa meidän yhteistä kaupunkihistoriaamme. Nyt mennäänpä eteenpäin, ja jos näette matkalla jotain kummallista sumua, tiedätte nyt tarkalleen, mistä on kyse. Olkaa hyvä, seuraatte minua.
