Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa polun alkuun, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, antaen hiljaisuuden laskeutua hetkeksi.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se pieni vire ilmassa, joka kertoo, ettemme ole enää ihan vain kaupungin keskustassa, vaan astumme johonkin syvempään. Tollinpolku ei ole pelkkä kulkuväylä pisteestä A pisteeseen B, vaan se on kuin halkeama ajassa. Kun jätämme taaksemme asfaltin ja kaupungin kiireen, astumme tilaan, jossa luonto ja urbaani historia käyvät jatkuvaa vuoropuhelua. Täällä puiden lehvistön läpi siivilöityvä valo ja askelten ääni soraa vasten luovat tunnelman, joka vie meidät pois nykyhetkestä. Se on rauhoittava, ehkä hieman melankolinenkin paikka, joka kutsuu meitä hidastamaan tahtia ja kuuntelemaan, mitä nämä vanhat polut voisivat meille kertoa, jos ne vain osaisivat puhua.
Mutta mennäänpä nyt hieman syvemmälle siihen, mitä tämä paikka on ollut. Jos käännämme historian lehdet taaksepäin, huomaamme, että Tollinpolun ympäristö on heijastanut kaupungin kasvukipuja ja muodonmuutoksia. Alun perin tällaiset polut ja niiden varrella olleet tontit olivat osa kaupungin laidan elämää, missä hyötypuutarhat, pienet talot ja luonnonmukainen maasto kohtasivat. Täällä on eletty karua mutta rehellistä elämää, jossa jokainen neliömetri maata on hyödynnetty. Teollisuuden nousun myötä kaupunki alkoi vyöryä päälle, ja monet tällaiset pienet keitaat jäivät puristuksiin tehdasrakennusten ja uusien kortteleiden väliin. Tollinpolku on kuitenkin säilyttänyt oman luonteensa; se on jäänyt muistutukseksi ajasta, jolloin kaupunki ei ollut vielä täysin betonoitu, vaan ihminen eli lähempänä maata. Se on tavallaan kaupunkihistoriallinen saareke, joka on selvinnyt modernisaation hyökyaallosta.
Kaiken tämän keskellä liikkuu kuitenkin jotain, mitä ei löydy virallisista kaupunkisuunnitelmista tai arkistoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu pieniä tarinoita ja myyttejä tästä polusta. Sanotaan, että tietyissä kohdissa polkua, erityisesti hämärän laskeutuessa, voi tuntea jonkinlaisen läsnäolon – kenties jonkun menneiden aikojen asukkaan, joka ei ole vielä täysin hyvästellyt näitä kulmia. Jotkut puhuvat salaisista kellareista tai vanhoista raunioista, jotka on haudattu syvälle maan alle, kaupungin uuden kerroksen alle. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko polulla oma henkensä? Historioitsijana tiedän, että jokainen paikka kerää itseensä muistoja, ja Tollinpolku on kuin suuri arkisto, johon on tallentunut tuhansien ihmisten arkisia huolia, naurua ja salaisuuksia. Se on mystiikkaa, joka tekee kävelystä jotain enemmän kuin vain liikuntaa.
Nyt, kun olemme kulkeneet tämän pätkän, haluan teidät pysähtymään vielä kerran. Katsokaa noita puita ja sitä, miten polku kaartuu eteenpäin. Se on kutsu jatkaa matkaa, mutta samalla muistutus siitä, että me olemme vain ohikulkijoita tässä tarinassa. Kaupunki muuttuu, talot vaihtuvat ja polut saattavat kadota, mutta historian kerrostumat pysyvät. Toivon, että otatte tämän tunnelman mukaan itseenne, kun jatkatte matkaanne. Pysähtykää välillä, hengittäkää syvään ja kysykää itseltänne: mitä jälkiä me jätämme tähän kaupunkiin, jotta tulevat sukupolvet voisivat vielä sata vuoden päästä kulkea täällä ja ihmetellä meidän aikaamme? Kiitos, kun kuljitte tämän pätkän kanssani.
