Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän eteen, ottaa rennosti asennon ja katsoo ympärilleen Tapanilan kaupunkiympäristöön. Hän hymyilee tiedostavasti ja laskee ääntään hieman, ikään kuin kertoisi yhteistä salaisuutta.)*
Katsokaa ympärillenne. Tapanila saattaa ensisilmäyksellä näyttää vain tyypilliseltä Helsingin läännen kaupunginosalta, jossa arki rullaa omalla painollaan. Mutta jos pysähdytte hetkeksi ja suljette silmänne, voitte melkein haistaa vanhan metsän tuoksun ja kuulla kaukaisen kirveen iskut. Me seisomme paikalla, jossa kaupungin syke ja luonnon hiljaisuus kohtaavat. Tapanila on aina ollut tietynlainen rajamaa, paikka, jossa perinteinen maaseututunnelma ja moderni urbaani kehitys ovat käyneet pitkää vuoropuhelua. Ja juuri tähän ympäristöön, tämän arjen keskelle, on istutettu jotain täysin odottamatonta. Tervetuloa Tapanilan Erä Karaten pariin – paikkaan, jossa itämainen kuri kohtaa pohjoisen sitkeyden.
Jos katsotaan taaksepäin, Tapanila on tunnettu puutarhoistaan ja puutarhureistaan, ihmisistä, jotka tiesivät, miten maasta irrotetaan elämä ja miten kärsivällisyys palkitaan. Tämä kärsivällisyys on juuri se silta, joka yhdistää Tapanilan historian ja karateen. Karaten filosofia ei nimittäin syntynyt tyhjiössä, vaan se on vuosisatojen hioma taito, joka vaatii samanlaista kurinalaisuutta kuin hoidettu puutarha. Kun Erä Karate löysi kotinsa täällä, se ei ollut vain uusi harrastusseura, vaan se oli jatkumoa Tapanilan hengelle. Se toi mukanaan kurinalaisuuden, kunnioituksen ja itsekasvatuksen periaatteet alueelle, joka on aina arvostanut työtä ja vaivannäköä. Täällä ei ole kyse vain potkuista tai lyönneistä, vaan siitä, miten ihminen oppii hallitsemaan itsensä keskellä kaupungin hälyä. Se on urbaania selviytymistä puhtaimmillaan.
Mutta tässä kohtaa tarinaan tulee se mielenkiintoinen käänne. Monet kysyvät, miksi nimenomaan Erä Karate? Tuo sana, erä, kantaa mukanaan syvää suomalaista myyttiä. Erämaa on paikka, jossa ihminen on yksin itsensä ja luonnon kanssa, missä ei ole ketään, joka kertoisi mitä tehdä. Karatessa on samanlaista yksinäisyyttä; vaikka treenaat ryhmässä, matka vyöllä on täysin yksityinen. Sanotaan, että Tapanilan saleissa on vallinnut tietty näkymätön energia, eräänlainen hiljainen sopimus oppilaiden välillä. Tarinoiden mukaan täällä on harjoiteltu sellaista mielenlujuutta, joka ei näy ulospäin, mutta joka tekee ihmisestä järkkymättömän. Se on kuin Tapanilan vanhat puut: ulkoisesti ehkä rauhallisia, mutta juuret menevät syvälle ja ovat takertuneet tiukasti maahan.
Nyt, kun katsotte tätä paikkaa, älkää nähkö vain seiniä ja lattiaa. Näkykää täällä tuhansia toistoja, hikisiä otsia ja se hetki, kun oppilas tajuaa, ettei suurin vastustaja ole vastassa oleva ihminen, vaan se oma epävarmuus, joka asuu pään sisällä. Kehotan teitä, kun jatkamme matkaamme, miettimään omaa sisäistä erämaatanne. Mitä teidän elämässänne vaatii sitä samaa kurinalaisuutta, jota täällä on vaalittu? Tapanilan Erä Karate on muistutus siitä, että vaikka maailma ympärillämme muuttuisi ja kaupunki kasvaisi, tarvitsemme kaikki paikan, jossa voimme löytää oman keskipisteemme. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historiallisen ja henkisen polun kanssani. Mennäänpä eteenpäin.
