Luku 1
(Opas pysähtyy apteekin eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ryhmää hymyillen, kenties korjaillen hattuaan tai nojaten kevyesti kävelykeppiinsä.)
Katsokaapa tätä julkisivua. Pysähdytään hetkeksi. Kun me seisomme tässä, me emme katso vain tavallista kaupan liiketilaa, vaan me katsomme ikkunaan menneeseen maailmaan. Haistatteko te sen? Jos suljete silmänne, voitte melkein tuntea ilmassa leijuvan pistävän eetterin, kuivattujen yrttien maanläheisen tuoksun ja sen tietynlaisen, puuterimaisen pölyn, joka on määritellyt apteekit vuosisatojen ajan. Täällä, Carelia-apteekin seinien sisällä, on kohdattu kaupungin kaikkein haavoittuvimmat hetket ja jaettu helpotusta, kun lääke on vihdoin löytynyt. Tämä paikka on ollut kaupungin terveyden ja tiedon tyyssija, hiljainen todistaja sille, miten me olemme oppineet taistelemaan sairauksia vastaan.
Mennäänpä syvemmälle historiaan. Apteekki ei ole koskaan ollut vain kauppa, vaan se on ollut tiedon katedraali. Kuvitelkaa aika, jolloin lääkkeitä ei haettu valmiina pakkauksina hyllyltä, vaan apteekkari itse oli puoliksi kemisti, puoliksi alkemisti. Täällä on kolattuja kuormaavia survimuksia, joilla on jauhettu juuria ja mineraaleja hienoksi pölyksi. Carelia-apteekin historia kietoutuu tiiviisti kaupunkimme kasvuun; se on nähnyt hevoskärryjen kolinan vaihtuvan autojen törinään ja sota-aikojen niukkuuden, jolloin jokainen pisara tinktuuraa oli kultaakin kalliimpi. Tuohon aikaan apteekkari oli yksi kaupungin arvostetuimmista henkilöistä, lähes kuin neuvonantaja, jolle tultiin kysymään neuvoa silloinkin, kun kyse ei ollut vain fyysisestä kivusta, vaan elämän suurista kriiseistä. Se oli paikka, jossa tiede ja käytäntö kohtasivat keskellä arkista kaupunkikuvaa.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella vanhalla talolla on salaisuutensa. Sanotaan, että näiden seinien takana, kenties jossain kellariholvien pimeydessä, on säilynyt muistoja resepteistä, joita ei koskaan kirjattu virallisiin kirjoihin. Liikkui huhuja salaisista eliksiireistä, jotka pystyivät palauttamaan nuoruuden tai poistamaan syvimmän surun. Ehkä se oli vain kaupunkilaisten mielikuvitusta, mutta apteekissa on aina vallinnut tietty mystiikka. Se on ollut paikka, jossa on operoitu hienovaraisesti; tiedetty, kuka kaupungin hienoimmista herroista kärsi kihtistä tai kuka rouvista kävi hakevassa rauhoittavia tipoituksia salaa, ettei naapureille kertynyt juoruja. Se on ollut luottamuksen tyyssija, jossa salaisuudet on lukittu yhtä tiukasti kuin hyllyjen takana olevat myrkkykaapit.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme, haluan teidän kantavan tätä ajatusta mukananne. Kun kuljemme tästä eteenpäin, katsokaa ympärillenne ja miettikää, kuinka monta sukupolvea on kulkenut näitä samoja katuja etsimässä apua ja toivoa. Carelia-apteekki on enemmän kuin rakennus, se on muistomerkki ihmisen pyrkimykselle voittaa kipu ja sairaus. Pitäkää silmänne auki, sillä kaupunkimme historia ei ole vain kirjoissa, vaan se hengittää jokaisessa tiilessä ja jokaisessa vanhassa ovenkahvassa. Mennäänpä eteenpäin, seuraava pysäkkinen on vieläkin salaperiisempi.
