Luku 1
*(Opas pysähtyy Korttelitupan eteen, kääntyy ryhmän puoleen ja hymyilee rauhallisesti. Hän elehtii kädellään rakennusta kohti, ääni on kutsuva ja lämmin.)*
Katsokaapa tätä taloa. Ensi silmäyksellä se saattaa näyttää vain yhdeltä monista vanhoista puutaloista, mutta jos pysähdytte hetkeksi ja suljete silmänne, voitte melkein kuulla sen huminan. Kuulkaa se kaukainen nauru, kahvikuppien kilinä ja se tietynlainen, tiivis yhteisöllisyyden tuntu, joka täyttää ilman. Me emme ole vain rakennuksen edessä, vaan me seisomme aikakoneen ovella. Korttelitupa on ollut kaupungimme sosiaalinen sydän, paikka, jossa arki on kohdannut juhlan ja jossa naapurit ovat lakanneet olemasta vain kasvoja käytävällä, vaan muuttuneet toisikseen tukeiksi ja ystäviksi. Täällä seinät eivät ole vain puuta ja maalia, vaan ne ovat imeneet itseensä vuosikymmenten mittaisen tarinajoukon.
Mennäänpä syvemmälle historiaan. Korttelitupien idea syntyi tarpeesta ihmisten väliseen kohtaamiseen aikana, jolloin kaupungistuminen oli kiivaimmillaan. Kun asunnot pienenivät ja elämänrytmi kiihtyi, syntyi tarve tilalle, joka ei olisi kenenkään yksityiskoti, mutta silti tuntuisi omalta. Tämä tupa on nähnyt kaiken: sota-ajan kurjuuden, jolloin täällä on jaettu vähäiset resurssit ja lohdutettu toisiaan, sekä jälleenrakennuksen ajan optimistiset tanssiaiset ja talkoohengen. Täällä on pidetty lukemattomia kokouksia, joissa on päätetty korttelin yhteisistä asioista, ja täällä on opittu lukemaan, kirjoittamaan ja keskustelemaan politiikasta. Se on ollut demokratian pienin ja puhtain muoto. Se on ollut paikka, jossa yhteiskunnan eri kerrokset ovat kohdanneet tasavertaisina, sillä tupaan astuessaan kaikki olivat vain naapureita.
Mutta kuten jokaisella vanhalla talolla on, myös tällä tupalla on omat salaisuutensa. Paikalliset kertovat, että tupa on kätkenyt sisäänsä monia tarinoita, joita ei kirjattu virallisiin pöytäkirjoihin. Sanotaan, että rakennuksen alla tai seinien välissä on säilynyt viestejä ja pieniä esineitä, joita on jätetty merkiksi rakkaudesta tai kaipuusta aikana, jolloin tunteiden näyttäminen oli vaikeampaa. On myös myyttejä tupan "hengestä" – siitä, että täällä vallitsee tietty rauha, joka saa ihmiset puhumaan asioista, joita he eivät uskalla sanoa missään muualla. Ehkä se on vain vanhan puun tuoksu ja hämärä valaistus, tai ehkä se on kaikkien niiden ihmisten positiivinen energia, joka on tähän tilaan vuosikymmenten saatossa kertynyt.
Nyt kun katsotte tätä rakennusta uudestaan, näettekö tekin sen enemmän kuin vain talon? Kehotan teitä, kun astumme sisään, kokeilemaan jotain: laskekaa kätensä hetkeksi seinälle tai istukaa hetken hiljaa tuoleissa. Yrittäkää aistia se yhteisöllisyys, joka on tehnyt tästä paikasta erityisen. Toivon, että tämä vierailu muistuttaa meitä siitä, miten tärkeää on pysähtyä ja kohdata toinen ihminen aidosti, tässä kiireen maailmassa. Tervetuloa sisään, katsotaan yhdessä, mitä tarinoita nämä seinät meille tänään kertovat.
