Luku 1
*(Opas pysähtyy areenan massiivisen julkisivun eteen, kääntyy ryhmän puoleen ja ottaa rennosti mutta itsevarman asennon. Hän elehtii kädellään kohti rakennusta.)*
Katsokaa tätä rakennusta. Tuntuuko teistä, että se hengittää? Moni näkee täällä vain betonia, terästä ja modernia urheiluarkkitehtuuria, mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja kuuntelette kaupungin huminaa, huomaatte, että GolfStar Areena on paljon enemmän kuin vain paikka otteluille. Se on kaupunkimme sydän, joka sykkii eri tahtiin riippuen siitä, kuka täällä kulkee. Täällä ilmassa on aina tiettyä sähköä, sellaista odotusta, joka syntyy, kun tuhannet ihmiset kokoontuvat saman katon alle jakamaan yhden ja saman tunteen. On se tietty jännitys, joka tarttuu iholle heti, kun astuu sisään portista. Tervetuloa paikkaan, jossa nykyaika ja kaupungin syvin historia kohtaavat.
Mutta mennäänpä taaksepäin, ennen kuin nämä kiiltävät pinnat nousivat maasta. Tämä nimenomainen tontti ei ole aina ollut urheilun pyhättö. Jos kelaamme aikaa sata vuotta taaksepäin, seisoisimme tässä keskellä teollisuuden kohinaa ja nokea. Tällä alueella sykki kaupunkimme varhainen teollinen vallankumous, täällä rauta kolisi ja höyrykoneet huusivat. Areena on rakennettu kerrosten päälle, ja jokainen näistä kerroksista kertoo tarinan selviytymisestä ja muutoksesta. Aluksi täällä oli varastoja ja pieniä pajoja, joissa kaupungin rakennuspalikat muovattiin. Kun teollisuus lopulta vetäytyi ja jätti jälkeensä tyhjiä halleja, kaupunki kohtasi kriisin. Mutta juuri siitä tyhjiöstä syntyi visio uudesta kohtaamispaikasta. GolfStar Areena ei siis syntynyt tyhjästä, vaan se nousi vanhan työläishengen ja uuden ajan kunnianhimon risteyksessä. Se on muistutus siitä, miten kaupunki kykenee uudistumaan rikkomatta täysin juuriaan.
Tähän tulee se osa, jota ei löydä virallisista esitteistä tai kaupungin kotisivuilta. On olemassa tarina, jota täällä kuiskaillaan edelleen huoltohenkilöstön ja vanhojen vakioiden kesken. Sanotaan, että areenan pohjarakenteissa, syvällä betonin alla, on säilynyt osa alkuperäisestä rautapajasta, jota ei koskaan täysin purettu. Myytti kertoo, että eräänä sumuisena syysyönä, kun areena on täysin tyhjä ja valot on sammutettu, kellarikerroksista kuuluu vaimea, rytminen metallinen kalske, kuin joku olisi vieläpäin työtä. Jotkut sanovat sen olevan vain putkiston laajenemista, mutta historian harrastajana minä uskon, että paikoilla on muisti. Se on kuin kaupungin kaiku, joka kieltäytyy vaikenemasta, muistuttaen meitä siitä, että vaikka pinta on kiiltävää lasia, alla sykkii edelleen vanha, kova ja periksiantamaton rauta.
Nyt kun olemme tässä, haastan teidät katsomaan areenaa uudella tavalla. Kun astutte sisään, älkää katsoko vain katsomoita tai näyttöjä, vaan etsikää niitä pieniä yksityiskohtia, joissa historia pilkistää läpi. Ehkä se on tietty kiven sävy tai kulunut reuna jossain syrjässä. Toivon, että viette tämän tunnelman mukanne ja mietitte, mitä tarinoita te itse jättätte tähän paikkaan tuleville sukupolville. Olkaa hyvä, astukaa sisään ja tunkakaa se energia, joka tekee tästä areenasta jotain aivan erityistä. Mennäänpä katsomaan, mitä kulissien takana odottaa!
