Luku 1
*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja laskee ääntään hieman, luoden intiimin tunnelman. Hän elehtii kädellään kohti pianoa.)*
Katsokaa tätä. Ensimmäisellä silmäyksellä se näyttää vain vanhalta soittimelta, ehkäpä hieman nuhruiselta jäänteeltä menneiltä vuosikymmeniltä, joka on päätynyt tähän baariin sisustuselementiksi. Mutta pysähtykää hetkeksi. Tunnetteko te tämän huoneen energian? Täällä, Bar Tapulin hämärässä, aika tuntuu pysähtyvän. Kun katsotte tuota pianoa, älkää nähneet vain puuta ja norsunluuta, vaan näkyköte tuhansiin iltoihin, joissa on yhdistyneet savu, halpa viini ja sielukas musiikki. Tämä instrumentti on imenyt itseensä tämän kaupungin huokaukset, naurun ja ne hiljaiset hetket, jolloin ihminen on tuntenut itsensä täysin yksinäiseksi keskellä täyttä salia. Se ei ole vain esine, se on tämän paikan sykkivä sydän.
Jos menemme historian syvään päätyyn, meidän on ymmärrettävä, mitä tällainen piano edusti aikanaan. Se ei ollut vain viihdettä, vaan sosiaalinen keskipiste. Kuvitelkaa aika, jolloin ei ollut äänentoistolaitteita tai älypuhelimia. Musiikki oli jotain, joka tapahtui tässä ja nyt, fyysisesti. Tämä piano on nähnyt kaupungin kasvavan ja muuttuvan ympärillään. Se on kestänyt poliittisia mullistuksia, talouskriisejä ja sukupolvien vaihtumisen. Se on ollut todistajana keskusteluille, jotka kenties muuttivat historian kulkua, tai rakkaustarinaan, joka alkoi yhdellä varovaisella nuotilla. Jokainen naarmu sen pinnassa ja jokainen hieman epävireinen kosketin kertoo tarinan kulutuksesta ja elämästä. Se on selviytyjä, joka on nähnyt baarin kukoistuksen ja hiljaisemmat vuodet, säilyttäen silti arvokkuutensa pölyisessä kulmassa.
Mutta tässä tulee se mielenkiintoisin osa, se mitä ei kirjoiteta matkaoppaisiin. Paikallisten keskuudessa kiertää tarina, että tämä piano ei ole koskaan täysin hiljaa. Sanotaan, että jos baari on tyhjä ja kuunvalo osuu juuri oikeassa kulmassa koskettimiin, voi kuulla haalean kaiun kappaleesta, jota ei ole soitettu vuosikymmeniin. Jotkut väittävät, että täällä asuu entisen pianistin henki, mies joka rakasti tätä paikkaa enemmän kuin omaa kotiaan ja joka ei koskaan todella lähtenyt. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai rakennuksen akustiikasta? Ehkä, mutta juuri tuo mysteeri tekee tästä instrumentista sähköisen. Se on kuin portaali menneisyyteen, joka kutsuu meitä kuuntelemaan tarkemmin sitä, mitä seinät voisivat kertoa, jos ne vain osaisivat puhua.
Nyt, kun me olemme tässä, haastaisinkin teidät tekemään yhden asian. Älkää vain katsoko pianoa, vaan sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuulkaa taustalla kuuluva puheensorina, lasien kilinä ja kaupungin kaukainen kohina. Kuvitelkaa, kuinka tästä pianosta nousee juuri nyt yksi, kirkas nuotti, joka leikkaa läpi melun. Se on kutsu pysähtyä ja arvostaa näitä pieniä, rapistuneita aarteita, jotka tekevät kaupungista elävän. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian läpi kanssani. Voitte nyt tutkia paikkaa vapaasti, mutta muistakaa käsitellä pianoa kunnioituksella – se on ansainnut sen jokaisella soitetyllä nuotillaan.
