Hakunilan kirkko

(Opas pysähtyy kirkon eteen, ottaa syvään henkeä ja katsoo ryhmää lämpimästi hymyillen. Hän elehtii kädellään kohti rakennusta.) Katsokaa tätä näkyä. Täällä me ollaan, Hakunilan kirkon äärellä. Huomaatteko, miten täällä vallitsee tietty rauha, vaikka ympärillä sykkii Vantaan esikaupunki? Kun me seisomme tässä, mä haluan teidän sulkevan silmänne hetkeksi. Kuulkaa tuon tuulen suhina puissa ja tunkakaa se harras tunnelma, joka kietoutuu tämän rakennuksen ympärille. Tämä ei ole vain kasa tiiliä ja puuta, vaan se on yhteisön ankkuri. Se on paikka, johon ihmiset ovat tulleet tuomaan suurimmat ilonsa ja syvimmät surunsa vuosikymmenten ajan. Tässä rakennuksessa yhdistyy arkinen Vantaa ja jotain paljon suurempaa, jotain sellaista, mikä pysäyttää meidät kiireen keskellä ja saa miettimään elämän suuria kysymyksiä. Mutta mennäänpä nyt hieman taaksepäin ajassa. Jotta ymmärtääään tämän kirkon merkityksen, on ymmärrettävä Hakunilan kasvu. Muistakaa, että vielä muutama vuosikymmen sitten tämä alue oli jotain aivan muuta. Kun Suomi kaupungistui ja lähiörakentaminen räjähti käyntiin, syntyi tarve paikoille, jotka eivät olisi vain makuuhuoneita, vaan henkisiä keskuksia. Hakunilan kirkko syntyi vastaamaan tähän tarpeeseen. Se rakennettiin aikana, jolloin arkkitehtuurissa alettiin hakea uusia polkuja – ei enää vain perinteisiä katedraaleja, vaan tiloja, jotka tuntuvat kotoisilta ja lähestyttäviltä. Se on rakennettu kestämään, mutta samalla se on suunniteltu palvelemaan ihmistä. Se on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, lapsien kasvavan ja vanhusten jäävän lepäämään. Se on ollut todistajana sille, miten tästä pikkuruisesta kylästä muotoutui osa pääkaupunkiseudun sykettä. Ja kuten jokaisella vanhalla paikalla on, myös täällä on omat hiljaiset tarinansa. Jos kuuntelette tarkkaan, seinät kertovat salaisuuksia. Sanotaan, että täällä on kulkenut monenlaisia sieluja, ja jotkut uskovat, että kirkon hiljaisimmissa kulmissa voi yhä tuntea entisajan rukousten kaiun. On olemassa tarinoita siitä, miten kirkko on toiminut turvapaikkana silloinkin, kun ulkomaailmassa on myrskynnyt. Jotkut kertovat yöllisistä valoista tai tunteesta, että joku näkymätön on vahtimassa paikkaa. Onko se vain mielikuvitusta vai jotain muuta? Historian harrastajana mä sanon teille, että juuri nuo myytit ja urbaanit legendat tekevät paikasta elävän. Ne sitovat meidät menneisyyteen tavalla, johon pelkät vuosiluvut ja faktat eivät pysty. Nyt meidän on aika siirtyä sisälle ja antaa tämän tilan puhua puolestaan. Kannustan teitä katsomaan ylös kattoon ja huomaamaan, miten valo leikkii tilassa. Mietikää samalla, mitä te itse toisitte tähän hiljaisuuteen, jos saisitte hetken olla täysin yksin. Historian kiehtovinta ei ole se, mitä kirjoissa lukee, vaan se, mitä me tunnemme tässä ja nyt. Tervetuloa sisään, kävelkää rauhassa ja antakaa Hakunilan kirkon kertoa teille oman tarinansa. Olkaa hyvä, seurakaa minua.