Luku 1
*(Opas pysähtyy suuren, sammaloituneen kiven viereen, laskee kätensä sen karhealle pinnalle ja katsoo ryhmääan lämpimästi, mutta hieman salaperäisesti.)*
Katsokaa tätä jättiläistä. Ensimmäisellä silmäyksellä se näyttää vain... no, kiveltä. Tavalliselta harmaalta lohkareelta, joka on vain sattunut lojumaan tässä keskellä metsää. Mutta pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuuntelekaa tuulta puiden latvoissa. Tunnetteko te sen painon? Tämän kiven läpi on virrannut aikaa enemmän kuin me pystymme edes käsittämään. Se on seisonut tässä täysin liikkumattomana, kun ympärillä on vaihtunut vuodenaikojen lisäksi kokonaiset aikakaudet. Se on nähnyt metsien kasvavan ja kaatuvan, kuullut muinaisten kielten kuiskeet ja tuntenut satojen vuosien sateet ja pakkaset. Me seisomme nyt paikan päällä, jossa luonto ja historia kohtaavat tavalla, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi.
Jos mennään syvälle historiaan, niin tämä kivi ei ole syntynyt tähän. Se on matkustaja. Miljoonia vuosia sitten, kun valtavat jäämassat peittivät tämän maan, tämä lohkare kulki mukanaan jäävirran mukana satojen kilometrien matkan. Se on jääkauden jättämä muisto, eräänlainen geologinen sormenjälki. Mutta kun jää suli ja ensimmäiset ihmiset asuttivat näitä maita, kivestä tuli jotain paljon enemmän kuin pelkkää kalliota. Se muuttui maamerkiksi. Kuvitelkaa muinaiset metsästäjät, jotka sopivat tapaavansa juuri tämän kiven luona, tai nuoret pariskunnat, jotka löysivät täältä suojan sateelta. Historiallisesti tällaiset näyttävät kivet ovat toimineet rajoina, kokoontumispaikkoina ja jopa pyhäkköinä. Ne olivat pysyviä pisteitä maailmassa, joka oli muuten jatkuvassa muutoksessa. Tämä kivi on ollut hiljaisena todistajana kaikelle sille näkymättömälle elämälle, joka on tätä polkua pitkin kulkenut.
Ja tässä kohtaa meidän on puhuttava siitä, mitä kirjoissa ei lue. Paikalliset vanhukset kertoivat vielä vuosikymmeniä sitten, että tämä ei ole pelkkä luonnon muovaama kivi. Sanotaan, että kiven sisällä asuu muinaisen maanhengen vartija, joka suojelee ympäröivää metsää. On tarinoita siitä, kuinka kiven pinnalla näkyvät uurteet eivät ole jääkauden kuluttamia, vaan ne ovat muinaisia merkkejä, joita vain harvat osaavat lukea. Myytin mukaan, jos ihminen laskee korvansa kiveä vasten täydellisessä hiljaisuudessa, hän voi kuulla maan syvän sykkeen tai jopa kaukaisia ääniä menneisyydestä. Se on tietysti kansanperinnettä, mutta eikö olekin kiehtovaa ajatella, että kivi kantaa mukanaan kaikkia niitä toiveita ja rukouksia, joita ihmiset ovat sen äärellä vuosisatojen saatossa kuiskanneet?
Nyt, ennen kuin jatkamme matkaamme, haluan antaa teille pienen tehtävän. Lähtekää kiertämään kiveä rauhassa. Koskettakaa sen pintaa, tuntekaa se viileys ja karkeus. Mietikää hetken, mitä te itse jättäisitte jälkeen, jos voisitte tallentaa yhden ajatuksen tähän kiveen tuleville sukupolville. Kun olette tehneet sen, voimme jatkaa matkaa eteenpäin. Mutta muistakaa tämä hetki, kun täällä pysähdyimme. Maailmassa on paljon kiitäviä kaupunkeja ja melua, mutta joskus on välttämätöntä pysähtyä sellaisen asian äärelle, joka ei hätäile, eikä minne aikaa kiirehdi. Olkaa hyvä, katselkaa kiveä vielä kerran, ja kun olette valmiita, lähdetään.
