Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa Padel Club Viikinrannan eteen. Hän ottaa rennon asennon, katsoo ympärilleen ja hymyilee tietäväasti.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuu ehkä siltä, että olemme vain modernin urheiluhallin ja lasiseinien äärellä, missä pallot pomppivat rytmikkäästi ja hien haju sekoittuu energiseen kilpailuhenkeen. Mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja kuuntelette tuulta, joka puhaltaa Viikinrannan rannasta, huomaatte, että tämä paikka on paljon enemmän kuin vain urheilukeskus. Me seisomme tässä pisteessä, jossa Helsingin urbaani syke kohtaa luonnon ja historian hiljaisuuden. Täällä, missä nykyään taistellaan jokaisesta pisteestä padel-kentällä, on vuosisatojen ajan käyty erilaista kamppailua: selviytymistä, rakentamista ja luonnon kesyttämistä. Tunnukaa se kontrasti, kun nykyaikainen teräs ja lasi kohtaavat tämän alueen syvän, vihreän sielun.
Mennäänpä syvemmälle. Viikinranta ei ole syntynyt tyhjästä, vaan se on osa Helsingin itäistä kehityskaarta, jossa maaseutu on hitaasti väistynyt kaupungin tieltä. Historiallisesti tämä alue on ollut osa laajaa peltomaisemaa ja metsiä, joissa ihminen on aina elänyt veden ehdoilla. Ennen kuin täällä nousi moderneja asuntoja tai urheiluhalleja, täällä kulkivat polut, joita pitkin kuljettiin kauppapaikoille ja kalastettiin Vantaanlaakson ja meren välisillä vesillä. Täällä on nähty, kuinka Helsinki on kasvanut ulospäin, kuinka pientilat on korvattu tutkimuskeskuksilla ja opiskelijakampluksilla. Padel Club edustaa tätä uusinta kerrosta, mutta sen alla sykkii vanha maaseutuhistoria. Se on muistutus siitä, että vaikka rakennamme tänne lasiseiniä, maa jalkojemme alla muistaa vielä ajan, jolloin täällä kuului vain lintujen laulu ja hevosten kavioiden kopina hiekkateillä.
Mutta tässä tulee se osa, jota ei löydä virallisista oppaista. Paikallisten keskuudessa liikkuu tarinoita siitä, että Viikinrannan rannoilla on ollut aikoinaan salaisia polkuja, joita käytettiin salakuljetuksiin ja hiljaisiin kohtaamisiin kaupungin valvovan silmän ulottumattomissa. Sanotaan, että jossain tämän alueen pohjalla on vanhoja kellarikäytäviä tai kätkettyjä varastoja, jotka ovat jääneet unohduksiin rakennusbuumin myötä. Ehkäpä joku näistä urheiluhallien perustuksista lepää juuri sellaisen salaisuuden päällä. On kiehtovaa ajatella, että samalla kun nykyihminen hioo lyöntyjäännöstään ja seuraa digitaalista tulostaulua, jossain syvällä maan alla saattaa edelleen uinua menneisyyden kaikuja, joita kukaan ei ole enää vuosikymmeniin kuullut. Se on kuin näkymätön kerros, joka antaa tälle paikalle sen oman, mystisen painoarvon.
Joten, kun astutte nyt sisään halliin ja otatte mailat käteenne, muistakaa tämä. Te ette pelaa vain peliä, vaan te olette osa tätä jatkumoa. Te olette uusin luku Viikinrannan historiassa. Kannustan teitä katsomaan välillä lasiseinän läpi ulos, kohti rantaa, ja miettimään, mitä kaikki ne ihmiset, jotka kulkivat täällä satoja vuosia sitten, ajattelisivat tästä pallopelistä. Olisiko se heille taikaa vai hulluutta? Menkää nyt, nauttikaa pelistä, mutta pysykää uteliaina. Historia ei ole vain kirjoissa, se on tässä ilmassa, jokaisessa askeleessamme ja jokaisessa lyönnissämme. Pidetään huolta tästä paikasta, niin että myös sadan vuoden päästä joku opas voi kertoa tarinaa meistä.
