Luku 1
(Opas pysähtyy ryhmän kanssa polun risteykseen, ottaa syvään henkeä ja elehtii ympäröivää metsää ja kalliota kohti. Ääni on rauhallinen, mutta intohimoinen.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se tietty sähkö ilmassa, kun metsä tihenee ja kalliot alkavat kaartua yllemme kuin muinaiset vartijat. Tervetuloa Lohikäärmepuistoon. Tämä ei ole vain kävelyreitti tai kaunis luonnonkohde, vaan paikka, jossa luonnon oma arkkitehtuuri ja ihmismielen mielikuvitus kohtaavat. Huomaatte, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten sammal peittää kiven pintaa kuin vihreä sametti. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Kun astumme syvemmälle, jätämme taaksemme nykyajan kiireen ja astumme maailmaan, jossa kivet alkavat kertoa tarinoitaan. Kuunnelkaa tuulta puunlatvoissa – se ei ole vain ilman liikettä, vaan kuiskaus menneisyydestä, joka odottaa meitä seuraavan mutkan takana.
Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, meidän on ymmärrettävä, että nämä kallio-muodostelmat ovat syntyneet miljoonia vuosia sitten, valtavien geologisten voimien purkautuessa. Mutta historian harrastajana minua kiinnostaa enemmän se, miten ihminen on nähnyt tämän paikan. Vuosisatojen ajan tällaiset erämaat ja oudot kalliomuodostelmat ovat olleet paikallisväestölle pyhiä tai pelättyjä. Ennen kuin kartat olivat tarkkoja ja tiede selitti kaiken, täällä on kulkenut metsästäjiä ja paimenia, jotka ovat nähneet näissä kiven lohkeamissa kasvoja ja eläimiä. Tämä alue on toiminut luonnon omana katedraalina, jossa on kunnioitettu maan voimia. Kun katsotte noita jyrkkiä seinämiä, kuvitelkaa ne ajalta, jolloin täällä ei ollut polkuja, vaan vain villiä luontoa ja uskomuksia siitä, että maa itsessään on elävä olento, joka hengittää ja valvoo kulkijoiden askelia.
Tästä pääsemme siihen, mistä puisto on saanut nimensä. Legendat kertovat, että syvällä näiden kallioiden uumenissa, missä vesi valuu pimeisiin onkaloihin, lepää muinainen lohikäärmeen henki. Se ei ole sellaista tulipunottavaa hirviötä, josta elokuvissa kerrotaan, vaan maan ja veden suojelija. Sanotaan, että Lohikäärme ei koskaan poistunut tältä alueelta, vaan se muuttui kiveksi, sulautuen osaksi maisemaa. Jos katsotte tarkkaan tuota suurinta kalliomuodostelmaa, voitte nähdä sen selkärangan ja suomut, jotka on peitetty tuhansien vuosien sammaleella. Paikallinen myytti kuiskasi, että vain ne, joilla on puhdas sydän ja kyky kuunnella hiljaisuutta, voivat kuulla lohikäärmeen syvän, tärisevän huminan maan alta. Se on salaisuus, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle, muistuttaen meitä siitä, että maailmassa on edelleen asioita, joita emme pysty täysin selittämään.
Nyt, kun olemme oppineet tuntemaan tämän paikan sielun, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Edessäpäin polku kapenee ja johdattaa meidät suoraan lohikäärmeen sydämeen. Kannustan teitä kulkemaan hitaasti. Älkää vain katsoko, vaan tuntekaa kiven pinta kämmenillenne ja hengittäkää tätä puhdasta, kosteaa metsäilmaa. Mietikää sitä, mitä te itse näette noissa muodoissa – kenties löydätte oman tarinanne tai oman myyttinne tämän matkan aikana. Mennäänpä nyt eteenpäin, mutta muistakaa: tässä puistossa me olemme vain vieraita, ja on kohteliasta liikkua hiljaa, jotta emme herätä sitä, mikä kallioiden alla vielä nukkuu. Seuratkaa minua.
