Luku 1
*(Opas pysähtyy puiston keskelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän hetken hengittää raikasta ilmaa. Hän hymyilee ja aloittaa rauhallisella, kutsuvalla äänellä.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuu siltä, eikö? Se hetki, kun kaupungin häly vaimenee ja korvaan tulee tuulessa humiseva lehtipuiden kuoro ja niityn tuoksu. Tervetuloa Kotoniitynpuistoon. Täällä me emme ole vain kävelyllä luonnon helmassa, vaan olemme astuneet eräänlaiseen ajan kapseliin. Huomaatteko, miten valo siivilöityy oksistojen läpi? Tässä paikassa on jotain sellaista rauhaa, jota on vaikea löytää betoniviidakon keskeltä. Se on kuin kaupungin vihreä keuhko, paikka, jossa kiire pysähtyy ja ihminen voi taas kuulla omat ajatuksensa. Mutta tämä seesteisyys on vain pintaa; tämän maan alla ja näiden puiden juurilla lepää kerroksittain tarinoita, joita ei ole kirjoitettu oppikirjoihin, vaan jotka elävät vain muistoissa ja maanmuodoissa.
Jos kelaamme aikaa taaksepäin, ennen kuin täällä oli hoidettuja polkuja ja puistonpenkkejä, tämä alue oli osa villimpää, karumpaa maisemaa. Historiallisesti katsottuna nämä niityt ovat olleet elintärkeitä. Ennen kaupungistumista tällaiset alueet eivät olleet vain koristetta, vaan ne olivat työn ja selviytymisen paikkoja. Täällä on laidunnettu karjaa, kerätty lääkekasveja ja kenties kuljettu vanhoja, nyt jo kadonneita polkuja, jotka yhdistivät kylät toisiinsa. Kun katsotte noita vanhimpia puita, miettikää, keitä ne ovat nähneet kulkevan ohi sata vuotta sitten. Ne ovat nähneet sodat, nälkävuodet ja jälleenrakennuksen riemun. Tämä maaperä on imenyt itseensä sukupolvien hikeä ja kyyneliä, ja jokainen kivi, jonka yli astumme, on saattanut olla osa jonkun kodin perustusta tai vanhaa rajanmerkkiä. Kotoniitty ei siis ole vain puisto, vaan se on elävä arkisto meidän yhteisestä menneisyydestä.
Mutta tiedättehän, että jokaisella tällaisella paikalla on myös omansa, se pieni salaisuus, jota ei kerrota virallisissa esitteissä. Paikallisten vanhimpien keskuudessa on liikkunut legenda tästä puiston sydämestä. Sanotaan, että tietyssä kohdassa niittyä, missä vesi kimaltaa juuri oikeassa kulmassa, on ollut vanha, unohdettu lähde. Myytin mukaan tämä lähde ei antanut vain vettä, vaan se toi mukanaan selkeyden ja rauhan niille, jotka uskalsivat pysähtyä kuuntelemaan maan ääntä. Jotkut uskovat, että puisto on säilyttänyt tämän energian, ja siksi monet kokevat täällä syvää levollisuutta. Onko kyse vain psykologiasta ja luonnon vaikutuksesta, vai onko täällä todella jotain sellaista, mitä tiede ei pysty selittämään? Ehkäpä se on juuri se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen; se tuntuu muistuttavan meitä siitä, että maailmassa on vielä asioita, jotka saavat jäädä arvoituksiksi.
Nyt, kun olemme kulkeneet historian ja myyttien läpi, haluankin haastaa teidät. Kun jatkatte matkaanne puiston halki, älkää vain kävelkö, vaan yrittäkää löytää oman pienen yksityiskohtanne. Etsikää se kivi, joka näyttää kasvoltaan, tai se puu, jonka oksat kietoutuvat toisiinsa kuin kaksi vanhaa ystävää. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa, miltä tämä paikka kuulosti satoja vuosia sitten. Kotoniitynpuisto antaa meille mahdollisuuden irrottautua tästä hetkestä ja kytkeytyä johonkin suurempaan. Kiitos, että kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Olkaa hyvät, jatkakaa matkaanne rauhassa ja nauttikaa tästä vihreästä syleilystä.
