Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja viittoo kädellään ympäröivää, kosteaa maastoa. Äänensävy on kutsuva, hieman madaltunut ja rauhallinen.)
Katsokaapa ympärillenne. Kuulitteko, miten hiljaista täällä on? Tässä me nyt seisomme, Matkunsuon reunalla. Tunnetteko tekin tämän ilmassa leijuvan kosteuden ja sammaleen tuoksun? Se ei ole vain märkää maata, vaan se on kuin luonnon oma arkisto. Tällaiset paikat, missä maa ja vesi kietoutuvat toisiinsa, ovat aina olleet hieman mystisiä. Ne eivät ole täysin maata, eivätkä täysin vettä – ne ovat välitiloja. Kun katsotte tuonne kaukaisuuteen, missä sumu lepää mättäiden päällä, voitte melkein tuntea, kuinka aika hidastuu. Täällä ei kiirehditä. Täällä luonto sanelee tahdin, ja me olemme vain vieraita, jotka saavat hetkeksi kurkistaa tämän hiljaisen maailman salaisuuksiin.
Mutta jos katsomme tätä suota historian silmin, niin tämä ei ole koskaan ollut vain tyhjää erämaata. Suot ovat olleet elintärkeitä, vaikka ne näyttivätkin pelottavilta. Vanhan ajan ihmiselle suo oli sekä resurssi että este. Täällä on kerätty turvetta lämmitykseen, ja suon laidalla on kuljettu polkuja, joita ei näy kartalla, mutta jotka olivat elinehtoja kylien välisessä liikkumisessa. Ajatkaa niitä raskaita askelia, kun tässä on kuljettu kantoaineita tai säästetty voimia vaikeassa maastossa. Suo on myös säilyttänyt asioita. Se on kuin valtava, kylmä jääkaappi, joka lukitsee sisäänsä kaiken, mikä siihen uppoaa. Joskus tällaisista paikoista on löytynyt esineitä, jotka kertovat ajasta, jolloin ihmisen ja luonnon suhde oli paljon raa’empi ja suorempi. Jokainen mätäs on ollut tarkasti valittu askel, jotta ei vajoaisi syvyyksiin.
Ja tässä kohtaa meidän on puhuttava niistä asioista, joita ei kirjoiteta oppikirjoihin. Jokaisella suolla on omat tarinansa, ja Matkunsuollakin on oma mystiikkansa. Vanhat ihmiset tiesivät, ettei suolla pitänyt huutaa tai häiritä hiljaisuutta turhaan. Sanottiin, että suon syvyyksissä asuu voimia, jotka eivät välttämättä pidä vierailijoista. Ehkä kyse oli vain pelosta vajoamisesta, tai ehkä kyse oli jostain suuremmasta. On kerrottu tarinoita valoista, jotka tanssivat suon yllä sumuisina iltoina, ja kuiskausten kaltaisista äänistä, jotka eivät olleet tuulta. Se on ollut tapa selittää tuntematonta, mutta samalla se on opettanut meille kunnioitusta. Suo ei ole paikka, jota voi hallita, vaan paikka, jossa on opittava nöyryys. Se ottaa vastaan, mutta se ei aina anna takaisin.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuuntelekaa. Kuulkaa, miten vesi liikkuu hitaasti maan alla ja miten tuuli humisee kaislikossa. Anna tämän paikan energian tuntua iholla. Matkunsuo ei ole vain maantieteellinen kohde, vaan se on muistutus siitä, että maailmassa on vielä paikkoja, jotka pysyvät omillaan, kaukana betonista ja kiireestä. Otetaanpa nyt varovasti seuraava askel ja katsotaan, mitä polku meille vielä paljastaa. Pysykää lähellä, ja muistakaa – kulkkaa vain mättäiden päältä.