Luku 1
*(Opas pysähtyy aukion keskelle, kääntyy ryhmän puoleen ja hymyilee pienesti. Hän elehtii kädellään ympäröiviä rakennuksia ja katukiveystä.)*
Katsokaapa ympärillenne. Tässä me nyt seisomme, Puustellinaukiolla. Ensimmäisellä silmäyksellä tämä saattaa näyttää vain yhdeltä kaupungin monista aukioista – paikalta, jonka ohi kiirehditään töihin tai kauppaan. Mutta jos vain hetkeksi hiljennätte ja suljette silmänne, voitte melkein kuulla sen. Kuulkaa se kaukaisten hevoskärryjen kolina, kauppiaiden huudot ja se tietty, hienoinen jännitys, joka täytti tämän tilan vuosikymmeniä sitten. Täällä ilma onan eri tavalla; se on täynnä kerroksia. Jokainen kivi alla jalkojemme on nähnyt tuhansia tarinoita, joista osa on kirjattu historiankirjoihin, mutta suurin osa on jäänyt vain kuiskausten ja muistojen varaan. Tervetuloa paikkaan, jossa kaupungin syke kohtaa sen hiljaisimmat salaisuudet.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin Puustellinaukio ei ole syntynyt sattumalta. Se on ollut tämän alueen hermokeskus, kohtaamispaikka, jossa maaseudun raaka-aineet ja kaupungin hienostuneisuus kättelivät. Alun perin tämä on ollut paikka, jossa vaihdettiin tavaroita, mutta ennen kaikkea tietoa. Kuvitelkaa 1800-luvun loppupuolen vilinä: täällä on haisunut tervalla, vastaleivotulla leivällä ja hevosten hikellä. Aukion ympärillä nousivat talot, joiden alakertojen liiketiloissa on pyörinyt kaupungin elinkeinoelämä. Arkkitehtuuri kertoo meille tarinaa nousukaudesta; nuo korkeat ikkunat ja koristeelliset räystäät eivät olleet vain koristetta, vaan ne olivat statussymboleita. Täällä asui porvaristoa, käsityöläisiä ja unelmoijia. Puustellinaukio oli ikään kuin pienoiskuva koko yhteiskunnan rakenteesta, ja jokainen kulma on nähnyt niin suuria juhlia kuin hiljaisia surun hetkiäkin, kun kaupunkikuva on muuttunut hitaasti mutta vääjäämättä.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella vanhalla aukiolla on myös puolensa, jota ei mainita virallisissa oppaissa. Paikalliset vanhukset kuiskailevat edelleen tietystä ”Puustellin varjosta”. Sanotaan, että aukion alla kulkee vanha, unohdettu kellariverkosto, joka yhdisti täältä löytyneitä kellarikerroksia salaisiksi kulkureiteiksi. Myytin mukaan näitä käytäviä käytettiin aikanaan tavaroiden salakuljettamiseen verotukselta, tai kenties jopa viestien välittämiseen silloin, kun kaupungissa vallitsi poliittinen levottomuus. Onko kyseessä vain kaupunkilégenda vai todellinen historian jättämä jälki? No, jos katsotte tarkkaan tuota kulmakiveä tuon rakennuksen juuressa, siinä on pieni, lähes huomaamaton merkki. Jotkut sanovat sen olleen merkiksi niille, jotka tiesivät, mistä salaiset ovet löytyvät. Se on tuo mystiikka, joka tekee tästä paikasta elävän.
Nyt, kun olemme kävelleet historian läpi, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain katsoko näitä seiniä, vaan tuntekaa ne. Kun jatkatte matkaanne, pysähtykää hetkeksi ja miettikää, mitä te jättäisitte jälkeenne tälle aukiolle, jos teidän olisi rakennettava oma tarinanne tänne. Puustellinaukio ei ole vain muistomerkki menneille ajoille, vaan se on osa meidän yhteistä nykyhetkeämme. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen aikamatkan. Toivon, että jatkosta eteenpäin näette tämän aukion eri silmin – ei vain kivinä ja betonina, vaan elävänä, hengittävänä historian kirjana, jonka sivuja me kaikki kirjoitamme vielä tänä päivänä.
