Luku 1
(Opas pysähtyy polun alkuun, ottaa rennon asennon ja viittaa kädellään ympäröivään metsään ja kaupunkimaisemaan.)
No niin, hyvät matkakumppanit, tervetuloa. Pysähdyttäkääpä hetkeksi ja vain kuuntelekaa. Huomaatteko, miten kaupungin kohina alkaa vähitellen vaimentua ja korvautua lehtien suhinalla? Täällä Puustellinpolulla me ollaan eräänlaisessa aikapeilissä. Vaikka ympärillämme on nykyaikaista kaupunkiasumista ja asfalttiviidakkoa, tämä polku on kuin viiva, joka halkaisee ajan. Kun astumme tänne, me ei vain kävellä metsässä, vaan me astumme sisään muistoon siitä, mitä tämä maa oli ennen kuin ensimmäistäkään tiiltä laskettiin paikoilleen. Tunnukaa tuo kostea multa ja havun tuoksu – se on se sama tuoksu, joka on täyttänyt tämän maan vuosisatoja, kauan ennen kuin meistä kenestäkään oli edes ajatustakaan.
Jos me katsotaan tätä maisemaa historian silmin, niin täällä on kohdattu kaksi maailmaa: villi luonto ja ihminen, joka yritti taltuttaa sen. Puustelli ei ole aina ollut vain viihtyisä asuinalue, vaan se on ollut osa sitä elintärkeää vyöhykettä, missä kaupungin tarvitsema polttopuu ja rakennusmateriaali on haettu. Kuvitelkaa nyt mielessänne 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku. Täällä on kolistellut hevoskärryt, ja ilma on ollut täynnä kirveen iskuja ja hikistä työtä. Puustellin nimi itsessään kantaa mukanaan kaikuja metsästä ja puun käsittelystä. Tämä polku on kulkenut satojen jalkojen alla – metsätöiden tekijöiden, kauppiaiden ja ehkä sellaistenkin, jotka ovat vain etsineineet rauhan hetkeä kaupungin kiireen keskellä. Se on ollut käytävä, joka on yhdistänyt erämaan ja sivilisaation, ja jokainen mutka tässä polussa on nähnyt kaupungin kasvavan, rakennusten nousevan ja metsän vetäytyvän, mutta silti tämä pieni kaistale on säilyttänyt sielunsa.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella vanhalla polulla on myös omat salaisuutensa. Paikalliset kertovat, ettei Puustellinpolku ole vain fyysinen reitti, vaan se on ikään kuin kaupungin muistiväylä. Sanotaan, että tietyissä kohdissa, kun sumu laskeutuu tiheäksi ja ilma hiljenee, voi kuulla kaukaisia ääniä menneisyydestä – ehkä jonkun vanhan puusepän huudon tai lasten naurua ajoilta, jolloin täällä oli vielä oikeasti villiä metsää. On olemassa myös tarinoita piilotetuista rajoista ja vanhoista tiloista, jotka on nielty kaupunkisuunnitelmien syövereihin. Onko täällä kulkenut salaisia polkuja, joita ei löydy mistään kartasta? Ehkäpä. Usein sanotaan, että jos kulkee polulla yksin ja pysähtyy kuuntelemaan oikealla hetkellä, voi aistia sen energian, joka on jäänyt jäljelle niistä ihmisistä, jotka rakastivat tätä maata enemmän kuin kaupungin loistoa.
Nyt minä ehdotan, että me jatketaan matkaa, mutta tehkää yksi asia. Älkää vain kävelkö, vaan katsokaa tarkasti puunrunkoja ja sammaleita. Etsikää merkkejä siitä, missä luonto vielä taistelee tilastaan kaupunkia vastaan. Me kuljetaan nyt eteenpäin, ja minä kutsun teidät kokemaan tämän polun loppuun asti. Kun me lopulta palaamme takaisin kaupungin sykkeeseen, muistakaa tämä hetki ja se rauha, jonka Puustellinpolku meille antoi. Olkaa varovaisia askelillenne, sillä jokainen askel on tässä metsässä keskustelu historian kanssa. Mennäänpä, seikkailu jatkuu tuolla mutkan takana.
