Luku 1
(Opas pysähtyy kirjaston massiivisten ovien eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ryhmää hymyillen. Hän elehtii kädellään rakennuksen julkisivua.)
Katsokaa tätä rakennusta. Tuntuuko teistä, että se hengittää? Kun seisomme tässä Tapulikaupungin kirjaston edessä, me emme ole vain katsomassa kiviseiniä ja ikkunoita, vaan me seisomme valtavan tiedon ja muistojen arkiston äärellä. Huomaatteko, miten kaupungin kiire tuntuu vaimentuvan heti, kun astumme tämän varjoon? Täällä ilma on erilainen, siinä on ripaus vanhaa paperia, vahaa ja sellaista hiljaisuutta, jota ei löydä mistään muualta kaupungista. Tämä paikka on ollut vuosisatojen ajan kaupunkilaisille turvasatama, paikka, jossa maailma on avautunut niille, joilla ei ollut varaa matkustaa, mutta joilla oli uteliaisuus sydämessään. Tervetuloa paikkaan, jossa aika tuntuu pysähtyvän.
Jos katsomme historian perspektiiveistä, tämä kirjasto on itse asiassa kaupungimme kehityksen peili. Se ei syntynyt kerralla, vaan on kasvanut orgaanisesti. Alun perin täällä sijaitsi pieni kappelikirjasto, joka palveli vain harsoa oppineita, mutta teollisen vallankumouksen myötä Tapulikaupunki kukoisti ja tiedon nälkä kasvoi. 1800-luvun lopulla rakennus laajennettiin tähän nykyiseen loistoonsa, ja silloin tavoitteena oli luoda jotain, mikä kilpailisi Euroopan suurimpien metropolien kanssa. Arkkitehtuurissa näkyy tuo aikakauden optimismi; korkeat holvit ja massiiviset puupilarit kertovat ajasta, jolloin uskoin, että sivistys ja tieto voisivat ratkaista kaikki ihmiskunnan ongelmat. On kiehtovaa ajatella, että näiden saman lattialautojen päällä on kulkenut niin kaupungin varakkaimpia kauppiaita kuin köyhimpiä opiskelijoita, jotka valvottiin öitään öljylamppujen valossa etsien vastausta kysymyksiin, joita ei uskaltanut ääneen sanoa.
Mutta kuten jokaisella vanhalla rakennuksella, myös tällä kirjastolla on omat salaisuutensa. Paikalliset historian harrastajat ja kirjaston pitkäaikaiset työntekijät kuiskailevat edelleen kellarikerroksen takaisista holveista. Sanotaan, että kirjaston perustaja, eräs eksentrinen kirjankerääjä, jätti sinne kokoelmansa, jota ei koskaan lueteltu virallisiin rekistereihin. Myytin mukaan siellä on teoksia, jotka on kielletty tai jotka on kirjoitettu kielillä, joita kukaan ei enää puhu. Jotkut sanovat, että myöhäisinä iltoina, kun kirjasto on jo suljettu, yläkerran lukusalissa kuuluu sivujen kääntelyä, vaikka tila on tyhjä. Onko kyse vain rakennuksen narinasta vai kenties jostain sivistyneestä haamusta, joka ei koskaan saanut viimeistellä tutkimustaan? Olipa kyse mistä tahansa, tuo mystiikka on osa tämän talon sielua.
Nyt, kun me astumme sisälle, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain katsoko kirjoja, vaan pysähtykää hetkeksi kuuntelemaan. Kuunnelkaa sitä hienoista huminaa, joka syntyy, kun satojen ihmisten ajatukset kohtaavat saman katon alla. Toivon, että löydätte täältä jotain, mikä puhuttelee juuri teitä, olipa se sitten vanha kartta tai unohdettu runo. Mennäänpäpä sisään, niin katsotaan, mitä salaisuuksia hyllyjen välissä meidät odottaa. Seuraatte minua, mutta muistakaa, että täällä uteliaisuus on ainoa sääntö, jota pitää noudattaa.
