Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa puiston keskeiselle paikalle, katsoo ympärilleen ja hymyilee rennosti. Hän puhuu rauhallisella, mutta innostuneella äänellä.)*
Katselkaa nyt ympärillenne. Tuntuuko teistä, että täällä on jotain sellaista, mitä ei ihan saa kiinni? Kannelmäen liikuntapuisto näyttää ensisilmäyksellä vain modernilta harrastuskentältä, nurmelta ja betoniaidalta, mutta jos pysähtyy hetkeksi ja kuuntelee, täällä sykkii kaupungin muisti. Täällä kohtaa urheilun hiki ja vapaa-ajan riemu, mutta niiden alla on kerroksia, jotka ulottuvat kauas nykyhetkestä. Tunnen aina, kun astun tänne, että ilma on hieman tiheämpää. Se on se tunne, kun nykyaika ja menneisyys kättelevät toisiaan. Me emme ole vain urheilualueella, vaan paikassa, joka on nähnyt kaupungin kasvun, sen kivuliaat kasvupyrähdykset ja sen, miten yhteisöllisyys on muuttanut muotoaan vuosikymmenten saatossa.
Jos menemme historian syvään päähän, meidän on unohdettava hetkeksi nämä kimmeltävät pinnat. Ennen kuin täällä oli tarkkaan rajattuja kenttiä, tämä alue oli osa sitä karua ja samalla lumoavaa maisemaa, jota kaupungin varhaiset asukkaat muokkasivat. Täällä on kuljettu, raivattu ja rakennettu. Kannelmäen alue on aina ollut strateginen risteyskohta, paikka jossa luonto ja ihminen ovat neuvotelleet tilasta. Kun kaupunki alkoi laajentua ja asuntorakentaminen kiihtyi, syntyi tarve paikoille, joissa ihmiset voisivat hengittää. Tämä puisto ei syntynyt sattumalta, vaan se on monumentti sille ajalle, jolloin uskoimme vahvasti yhteiseen hyvään ja fyysiseen terveyteen. Täällä on huudettu maaleja ja juostu viimeisiä metrejä, kun kello on tikittänyt ja kunnia on ollut kyllästään. Jokainen nurmikon neliö kantaa mukanaan tuhansien jalkojen painoa ja niitä pieniä, arkisia voittoja, jotka tekevät kaupungista kodin.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella paikalla on myös sellainen puoli, jota ei kirjoiteta virallisiin esitteisiin. Kannelmäen ympärillä liikkuu tarinoita vanhoista reiteistä ja piilopaikoista, jotka ovat jääneet nykyaikaisen rakentamisen alle. Jotkut sanovat, että puiston reunoilla, siellä missä varjot pitenevät illan tullen, voi yhä aistia vanhan ajan hengityksen. On puhuttu salaisista kohtaamisista ja nuoruuden lupauksista, jotka on kuiskaattu puistojen pimeissä kulmissa vuosikymmeniä sitten. Se on se urbaani mystiikka, joka tekee tästä paikasta elävän. Ei ehkä ole kyse kummituksista, vaan enemmänkin siitä kollektiivisesta muistista, joka jää elämään maaperään. Kun tuuli humisee puissa, se ei ole vain ilman liikettä, vaan se on kaikua kaikista niistä tarinoista, joita täällä on kerrottu, mutta joita ei ole koskaan kirjoitettu ylös.
Nyt kun olemme kurkistaneet pinnan alle, haastan teidät tekemään saman itse. Kun jatkatte matkaanne puiston halki, älkää vain kävelkö, vaan tuntekaa maa jalkojenne alla. Mietikää, kuka on seisonut täsmälleen samassa kohdassa kuin te nyt, ehkä viisikymmentä vuotta sitten, ja mitä hän on toivonut. Kannelmäen liikuntapuisto ei ole vain urheilua varten, se on peili, josta voimme nähdä oman kaupunkimme kasvun ja muutoksen. Kiitos, että kuljette tämän pienen historian matkan kanssani. Nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne tästä puistosta. Olkaa hyvät ja jatkakaa matkaa, ja muistakaa katsoa ympärillenne – historia ei ole vain kirjoissa, se on tässä, meidän välissämme.
