Luku 1
*(Opas pysähtyy laiturin reunalle, katsoo hetken kaukaisuuteen merelle ja kääntyy sitten hitaasti ryhmän puoleen. Hänellä on yllään kulunut säänkestävä takki, ja hänen äänensä on rauhallinen, mutta täynnä intohimoa.)*
Katsokaa tätä näkymää. Vedäkää syvään henkeä – tunnetteko tuon suolan ja tervan tuoksun, joka tuntuu viipyvän täällä vieläkin, vaikka maailma ympärillä on muuttunut? Täällä Reginanlaiturilla aika tuntuu pysähtyvän. Kun seisomme näillä kivillä, emme ole vain kaupungin laidalla, vaan me seisomme rajapinnalla. Tässä on ollut se paikka, missä maa loppuu ja suuri tuntematon alkaa. Kuvitelkaa hetkeksi ympärillemme sumuinen aamu sata vuotta sitten: lokkien huuto, raskas rahdin kolina ja satojen ihmisten kiireinen puhe. Täällä on kohdattu hyvästit ja tervattu paluita, täällä on vaihdettu tavaraa ja tarinoita. Tämä ei ole vain betonia ja puuta, vaan tämä on kaupungimme sykkivä portti maailmalle.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin Reginanlaituri oli osa sitä suurta koneistoa, joka nosti tämän kaupunginNousuun. Se ei ollut mikään hienosteleva huvilaituri, vaan kovaa työtä ja hikeä. Täällä purettiin rautaa, puutavaraa ja eksoottisia mausteita, joita ei ollut ennen nähty näillä seuduilla. Se oli kaupungin taloudellinen valtimo. Miesten kädet olivat karkeat ja vaatteet mustat nokeen ja öljyyn, mutta heidän ylpeytensä oli kova. Laituri oli strateginen solmukohta; jokainen laiva, joka lipui sisään satamaan, toi mukanaan uusia uutisia Euroopasta ja Amerikasta. Se oli aikaa, jolloin maailma tuntui valtavalta ja mystiseltä, ja Reginanlaituri oli se tarkka piste, jossa tuo maailma kosketti meitä. Täällä määriteltiin, mikä oli arvokasta ja mitä kaupunki tarvitsi voidakseen kasvaa ja selviytyä.
Mutta kuten jokaisella vanhalla satamapaikalla, myös täällä on omat salaisuutensa. Vanhat satamatyöläiset kuiskailevat edelleen tarinoita asioista, joita ei kirjattu virallisiin lokikirjoihin. Sanotaan, että sodan ja levottomuuksien aikana laiturin pimeimmissä kulmissa käytiin kauppaa, jota ei valvottu. Mutta on myös yksi myytti, joka on jäänyt elämään: legenda hylätystä kirjeestä tai kenties arvokkaasta esineestä, joka putosi syvyyksiin juuri ennen kuin viimeinen suuri höyrylaiva lähti matkaansa. Jotkut sanovat, että sumuisina öinä, kun satama on hiljainen, voi kuulla kaukaisen kellon lyönnin veden alta. Onko se vain mielenkuva vai muistutus siitä, että meri ottaa aina oman osuutensa? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta elävän; tietoisuus siitä, että pinnan alla lepää kerroksia historiaa, joita emme koskaan täysin saa selville.
Nyt, kun katsotte tätä tyyntä pintaa, kysykää itseltänne: mitä te itse toisitte täällä satamaan, jos saisitte matkustaa takaisin aikaan, jolloin tämä laituri oli kaupungin sydän? Historian kiehtovuus ei ole vain vuosiluvuissa, vaan siinä, että me voimme tuntea yhteyden niihin tuhansiin ihmisiin, jotka ovat seisoneet täsmälleen tässä samassa kohdassa ennen meitä. Toivon, että vietätte hetken vielä tässä hiljaisuudessa ja annatte mielikuvituksen kuljettaa teidät kauas horisontin taakse. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani. Voitte nyt jatkaa matkaa vapaasti, mutta muistakaa katsoa taaksenne – Reginanlaituri vartioi tätä rantaa vielä pitkään sen jälkeen, kun me olemme poistuneet.
