Luku 1
*(Opas pysähtyy pienen, sään kuluttaman puisen toteemin eteen. Hän elehtii rauhallisesti ryhmää lähestymään ja laskee ääntään hieman, jotta ympäristön äänet korostuvat.)*
Katsokaapa tätä. Ensi silmäyksellä se näyttää vain pieneltä, harmaantuneelta puupalikalta, joka on eksynyt keskelle tätä maisemaa. Mutta pysähtykää hetkeksi. Suljekaa silmänne ja kuvitelkaa, miltä täällä tuoksui satoja vuosia sitten – kostea multa, savun aromi ja se tietty hiljaisuus, jota vain ikivanha metsä osaa pitää. Tämä pieni toteemi ei ole vain taideteos tai koriste, vaan se on kuin ankkuri, joka sitoo meidät tähän paikkaan ja sen menneisyyteen. Se seisoo tässä vähäeleisenä, mutta sen läsnäolo on painava. Se on todistaja ajoista, jolloin ihminen ei yrittänyt hallita luontoa, vaan pyysi siltä lupaa olla olemassa.
Jos menemme historian syvään päätyyn, meidän täytyy ymmärtää, että toteemit eivät olleet koskaan vain ”veistoksia”. Ne olivat visuaalisia sukupuita, historiankirjoja ja hengellisiä majakoita. Tämän nimenomaisen hahmon kohdalla puhutaan usein suvun sisäisestä muistista. Veistäjä ei vain kaivertanut puuhun eläimiä tai kasvoja, vaan hän kirjoitti puuhun kodin, heimon ja esi-isien tarinat. Jokainen viiva, jokainen kulunut kulma kertoo tietystä tapahtumasta – kenties suuresta metsäpalosta, onnistuneesta metsästyksestä tai sovinnosta kahden vihollisen välillä. Tällaiset pienet toteemit sijoitettiin usein strategisiin pisteisiin, kuten polkujen risteyksiin tai pyhiin lähteille, ohjaamaan kulkijaa ja muistuttamaan siitä, kuka tämän maan on aiemmin vaalinnut. Se on ollut osa elävää kulttuuria, jossa puu ja henki olivat yhtä.
Mutta tässä kohtaa tarina muuttuu hieman mystisemmäksi. Paikallisten vanhimpien keskuudessa on kiertänyt legenda, jonka mukaan tämä nimenomainen toteemi ei ole vain muistomerkki, vaan se toimii eräänlaisena ”porttina”. Sanotaan, että jos ihminen koskettaa veistosta oikealla aikaa ja oikealla mielentilalla, hän voi kuulla menneisyyden kuiskausten. Myytin mukaan toteemiin on pantu osa veistäjän sielusta, jotta hän voisi suojella tätä tiettyä polkua vielä kuolemansa jälkeenkin. On kerrottu, että sumuisina aamuina toteemin ympärillä on nähty himmeää hohdetta, ja monet uskovat, että se varoittaa kulkijaa, jos hän on tulossa pahoilla aikeilla. Tieteellisesti puhuen kyse on tietysti valon taittumisesta ja mielikuvituksesta, mutta historian harrastajana minä sanon teille, että jotkut asiat ovat suurempia kuin mitä pelkkä fakta voi selittää.
Nyt, kun katsotte tätä pientä veistosta uudestaan, näettekö tekin jotain muuta kuin vain puuta? Ehkä tekin tunnette sen hienoisen värinän, joka syntyy, kun tuhannet ihmiset ovat pysähtyneet tämän eteen ennen meitä. Kehotan teitä nyt lähestymään toteemia yksitellen. Älkää kiirehtikö. Koskettakaa puuta varovasti ja miettikää, mikä teidän oma tarinanne olisi, jos se pitäisi kaivertaa puuhun tuleville sukupolville. Jatketaan matkaamme eteenpäin, mutta kannetaan tämä hiljaisuus ja kunnioitus mukanamme. Mennäänpä, seuraava pysäkki odottaa meitä jo tuollateellä.
