Luku 1
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittaa kädellään ympäröivää metsää kohti. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle heti, kun jätämme taaksemme kaupungin hälinän ja astumme tänne, Itämetsänsivulle. Täällä ilma on eri, se on kosteampaa, tuoksuu sammaleelta ja vanhalta puulta. Monelle tämä näyttää vain kauniilta metsäkaistaleelta, mutta ammattilaisen silmin tämä on kuin avoin historian kirja, jonka sivut ovat peittyneet neulasiksi ja lehvillä. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan me olemme astumassa kerroksiin, joissa kaupunki ja villi luonto ovat käyneet ikuista vuoropuhelua. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Tuo tuulenvire puiden latvoissa ei ole vain tuulta, vaan se on kaiku menneistä ajoista.
Jos menemme syvemmälle, meidän on ymmärrettävä, mitä tämä maa on kokenut. Ennen kuin täällä oli merkittyjä polkuja ja istutettuja puita, tämä alue oli osa valtavaa, koskematonta ekosysteemiä, joka määritti koko alueen elämää. Kun kaupunki alkoi laajentua ja ihminen alkoi raivata tilaa kotiensa ja tehtaidensa tieltä, Itämetsänsivun kaltaiset alueet jäivät usein ”välitiloiksi”. Ne olivat puskureita, joissa luonto taisteli takaisin. Täällä on kulkenut sukupolvia: metsästäjiä, puunhakkaajia ja ehkäpä jopa salaisia viestinviejiä sodan ja levottomuuksien aikoina. Jokainen vanha, vino kanto ja jokainen kookas mänty on nähnyt, kuinka ympäröivä maailma on muuttunut hevoskärryistä autoihin ja puutalot betonikuutioiksi. Tämä metsä on toiminut hiljaisena todistajana sille, miten me ihmiset yritämme kesyttää ympäristömme, vaikka luonto lopulta aina ottaa oman tilansa takaisin.
Mutta tässä on se juttu, jota ei löydä virallisista oppaista. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarina tästä nimenomaisesta rinteestä ja sen syvistä varjoista. Sanotaan, että Itämetsänsivun sydämessä on kohta, jossa aika ei kulje samalla tavalla kuin muualla. Vanhat kertomukset puhuvat ”metsän vartijoista” – henkiolennoista tai ehkä vain muistoista entisistä asukkaista, jotka eivät koskaan lähtenyt. Jotkut sanovat, että jos kulkee täällä aivan yksin hämärän aikaan ja pysähtyy kuuntelemaan, voi kuulla kaukaisen kuiskauksen tai askeleen, vaikka kukaan muu ei olisi lähellä. Onko se vain tuulen leikkiä kuusien oksissa vai onko täällä jotain, mitä meidän moderni järkemme ei pysty selittämään? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen; se on muistutus siitä, että maailmassa on vielä salaisuuksia, joita ei ole tarkoitettu paljastettavaksi.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö polkua pitkin, vaan yrittäkää aistia se, mitä ei näe. Etsikää katseillanne merkkejä vanhoista raivauksista tai kenties kivenlohkareita, jotka näyttävät siltä, että ne on aseteltu tarkoituksella. Mietikää, mitä te itse jättäisitte jäljelle, jos tämä metsä olisi teidän tarinanne. Meidän on tärkeää vaalia näitä pieniä vihreitä keitaita, sillä ne ovat viimeisiä ankkureita, jotka sitovat meidät maahan ja historiaan. Kiitos, kun kuljitte kanssani tänään. Jatketaan matkaa, mutta pysykää valppaina – Itämetsänsivu saattaa vielä näyttää teille jotain, mitä se ei kaikille paljasta.
