Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kämmenellään kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi, mutta äänessä on tiettyä arvokkuutta.)
Katsokaas ympärillenne. Kuulkaa, miten tuuli humisee noissa vanhoissa puissa ja miten metsän hiljaisuus tuntuu melkein painavalta. Tervetuloa Tarinapuistoon. Tämä ei ole vain kokoelma polkuja ja puita, vaan tämä on elävä arkisto. Kun me astumme syvemmälle tähän vehreyteen, me ei vain kävellä luonnossa, vaan me astumme suoraan ajan virtaan. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, eikö vain? Se on kuin tässä paikassa aika olisi pysähtynyt tai sitten se kiertäisi kehää. Tunnukaa se kostean mullan tuoksu ja kuunnelkaa, miten metsä kuiskailee. Me ollaan nyt siellä, missä ihminen ja luonto ovat vuosisatojen ajan neuvotelleet tilasta, ja tänään minä aion avata teille oven maailmaan, joka on jäänyt historian kirjan sivujen väliin.
Jos me katsotaan tätä maisemaa historian silmin, niin meidän täytyy unohtaa kaikki se, mitä me tiedämme nykyajasta. Sata tai kaksi sataa vuotta sitten tämä alue ei ollut puisto, vaan se oli selviytymiskamppailun näyttämö. Täällä on kulkenut kulkijoiden polkuja, joita pitkin on viety uutisia, kauppatavaraa ja ehkäpä jotain sellaista, mitä ei haluttu viranomaisten tietävän. Alueen maaperä kantaa muistoja vanhoista raivauksista ja metsän hoidosta, joka on tehty käsin, kirveellä ja lihasvoimalla. Täällä on koettu ankarat talvet ja helteiset kesät, ja jokainen tuo iso, kiero mänty on nähnyt sukupolvien vaihtuvan. Historioitsijana minua kiehtoo se, miten luonto ottaa takaisin sen, minkä ihminen on kerran rakentanut. Jos katsotte tarkkaan noita kivimuureja tai polun reunoilla olevia kiviä, ne eivät ole siinä sattumalta. Ne ovat merkkejä siitä, että täällä on eletty, raivattu ja taisteltu jokaisesta neliömetristä.
Mutta tiedättekö, jokaisessa paikassa on myös se puoli, jota ei kirjoiteta virallisiin historiankirjoihin. Tarinapuiston sydämessä on aina liikkunut tietty salaisuus. Paikallisten vanhimpien kertomusten mukaan täällä on ollut paikkoja, joita ei ole uskallettu nimetä ääneen. Sanotaan, että metsän syvimmissä kohdissa, missä valo ei juuri tavoita maata, asuu muistoja niistä, jotka eivät koskaan palanneet kotiin. On puhuttu hahmoista, jotka vaeltavat sumuisina aamuina, ja kallioperän alla olevista onkaloista, joihin on kätketty esineitä sota-aikojen pelon keskellä. Se on sellaista kansanperinnettä, joka sähköistää tämän paikan tunnelman. Onko se vain tarinoita? Ehkä. Mutta kun seisoo tässä yksin hämärässä, on helppo uskoa, että puut tarkkailevat meitä ja että jokainen varjo kantaa mukanaan pätkää jotain unohdettua myyttiä.
Nyt me ollaan tulleet tämän matkan päähän, mutta itse asiassa tarina vasta alkaa. Kun te jatkatte matkaanne tästä eteenpäin, haluan, että te ette vain katsotte maisemia, vaan yritätte kuunnella sitä, mitä tämä paikka haluaa kertoa juuri teille. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa kaikki ne ihmiset, jotka ovat astuneet näille samoille poluille ennen meitä. Mitä he ajattelivat? Mistä he haaveilivat? Tarinapuisto ei anna vastauksia helpolla, mutta se antaa meille mahdollisuuden kysyä. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian matkan kanssani. Olkaa varovaisia, pysykää polulla, mutta älkää pelkästälkää, jos tunnette jonkun katseen selkänne takana – se on vain historia, joka haluaa tulla muistetuksi.