Luku 1
(Opas pysähtyy Otaniemen kampuksen keskelle, levittää kätensä ja katsoo ryhmää lämpimästi, mutta intensiivisesti.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä, Espoon metsien syleilyssä, ei ole kyse vain betonista, lasista tai luennoista. Täällä hengittää visio. Kun seisomme tässä, me emme ole vain yliopiston kampuksella, vaan me olemme eräänlaisessa utopiassa, jossa tiede, taide ja tekniikka on pakotettu samaan huoneeseen riitelemään ja rakastamaan. Tunnetteko sen ilmassa? Sen tietynlaisen sähköisyyden, jossa yhdistyy akateeminen kurinalaisuus ja täydellinen, lähes anarkistinen luovuus. Täällä jokainen kulma on harkittu, mutta samalla jokainen polku kutsuu eksymään. Tervetuloa Otaniemeen, paikkaan, jossa Suomen tulevaisuus on piirretty paperille ja rakennettu kiveen.
Mutta mennään hetkeksi taaksepäin, aikaan ennen digitaalisia näytöitä. Kun TKK eli Teknillinen korkeakoulu perustettiin tänne 1940-luvulla, tavoite oli valtava: luoda moderni tiedekeskus, joka nostaisi Suomen maailmankartalle. Ja kuka tämän vision toteutti? Mikään muu ei olisi voinut olla näin rohkeaa kuin Alvar Aalto. Aalto ei halunnut vain rakentaa taloja, hän halusi luoda orgaanisen kokonaisuuden. Hän piirsi rakennukset niin, että ne keskustelisivat luonnon kanssa, ei taistelisivat sitä vastaan. Pohkeat, kaartuvat linjat ja valon leikki – se oli Aallon tapa sanoa, että ihminen on keskiössä, ei kone. Vuosikymmenten saatossa tähän tekniseen linnoitukseen liitettiin taiteita ja taloutta, kunne syntyi Aalto-yliopisto. Se oli kuin kemiallinen reaktio: kun insinööri kohtaa taiteilijan, syntyy jotain, mitä kumpikaan ei olisi osannut yksin kuvitella.
Tämän kampuksen pinnan alla liikkuu kuitenkin omat myyttinsä. Opiskelijat tietävät, että Otaniemi ei ole vain oppilaitos, vaan se on lähes elävä organismi. On puhuttu salaisista käytävistä ja kellareista, joissa on kokeiltu asioita, joita ei virallisissa raportteissa mainita. Mutta suurin myytti on kenties tämä campus-henki, se tietty eristyneisyys muusta maailmasta. Sanotaan, että kun ihminen astuu Otaniemen rajan yli, hän astuu omaan aikavyöhykkeeseensä. Täällä on vallinnut vuosikymmeniä eräänlainen ”nörttien utopia”, jossa sosiaaliset normit väistyivät keksintöjen tieltä. On tarinoita valvotuista öistä, joina kellarilaboratorioissa on syntynyt ratkaisuja, jotka ovat myöhemmin muuttaneet koko yhteiskuntamme, mutta joiden alkuperäinen kipinä oli vain nuoren opiskelijan villi idea ja liikaa kofeiinia.
Nyt, kun katsotte näitä rakennuksia uudestaan, älkää nähneet vain arkkitehtuuria. Näkää ne lupauksina. Jokainen ikkuna on potentiaalinen läpimurto ja jokainen käytävä on polku kohti jotain tuntematonta. Otaniemi ei ole valmis; se on jatkuvassa muutoksessa, aivan kuten tiede itse. Toivon, että kun lähdette täältä, ette vie mukananne vain kuvia, vaan pienen palan tätä utopistista rohkeutta. Uskaltaa kysyä, uskaltaa yhdistää ja ennen kaikkea uskaltaan haastaa itsenne. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani – nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne näiltä poluilta.
