Luku 1
Tervetuloa, hyvät kuulijat. Ottakaa hetki aikaa, sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Kuulutteko sen? Tuon kaupungin jatkuvan kohinan, junien kolinan ja autojen hurinan, joka ympäröi meitä täällä Leppävaarassa. Mutta nyt, kun seisomme tässä asukaspuiston leikkipaikalla, katsokaa ympärillenne. Täällä, näiden leikkivälineiden ja vehreiden puiden keskellä, on jotain erikoista. On kuin olisimme löytäneet pienen saarekkeen, jossa aika hidastuu. Täällä tuoksuu multa ja kostea sammal, ja lehtipuiden latvustot suodattavat valon pehmeäksi. Tämä ei ole vain paikka lapsille hiekkalaatikolla, vaan se on ikkuna johonkin paljon syvempään, johon moni ohikulkija ei koskaan pysähdy huomaamaan.
Jos me kelattaisiin kelloa taaksepäin, ennen kuin täällä nousi betonisia kerrostaloja ja kauppakeskuksia, me oltaisiin keskellä laajaa, karua ja villiä Uudenmaan tasankoa. Leppävaara oli ennen kaikkea kulkuväylien risteyskohta, mutta sen sydän oli metsää ja suoa. Tällä nimenomaisella alueella on kulkenut sukupolvien ajan ihmisiä, jotka ovat taistelleet tämän maan kanssa, raivanneet peltoja ja hakkanneet polkuja. Kun rautatie tuli 1800-luvun lopulla, kaikki muuttui. Alueesta tuli solmukohta, jossa maaseutu ja kaupungistuva maailma kohtasivat. Tämä puisto on itse asiassa muistutus siitä alkuperäisestä luonnosta, joka kerran peitti koko Espoon maan. Nämä puut, jotka nyt varjostavat leikkipaikkaa, ovat kuin viimeisiä vartijoita, jotka muistavat ajan, jolloin täällä ei kuulunut junien piippausta, vaan vain tuulen suhinaa ja metsän eläinten ääniä.
Mutta tässä on se juttu, jota ei kirjoissa lue. Paikallisten vanhempien tarinoissa ja historian harrastajien kuiskauksissa liikkuu legenda siitä, että tällaiset pienet vehreät taskut kaupungin keskellä eivät ole sattumaa. Sanotaan, että täällä on ollut vanhoja, unohdettuja polkuja, joita pitkin kuljettiin salaa kaupunkiin, kenties välttäen viranomaisten katseita tai kuljettaen viestejä, joita ei haluttu nähdä. Jotkut uskovat, että tämän puiston maaperässä lepää vielä muistoja vanhoista nuotioista ja levähdyspaikoista, joissa matkalaiset lepäsivät ennen kuin jatkoivat matkaansa kohti Helsinkiä. Onko tämä leikkipaikka kenties rakennettu tietoisesti tämän energian päälle? Ehkä siksi, että lapset, jotka täällä leikkivät, tuntevat vaistomaisesti yhteyden luontoon ja historiaan, vaikka he eivät tietäisikään mitä täällä on tapahtunut sata vuotta sitten.
Joten, kun katsotte nyt noita kiipeilytelineitä ja hiekkakenttää, älkää nähneet vain nykyhetkeä. Katsokaa puiden juuria, jotka pureutuvat syvälle maahan, ja miettikää, mitä ne ovat nähneet. Kehotan teitä kävelystänne jatkaessa pysähtyä hetkeksi, laskea kätensä puun kuorelle ja tuntea sen syke. Me elämme kiireisessä maailmassa, mutta täällä Leppävaaran asukaspuistossa historia ei ole museoissa, vaan se on täällä, hengittämässä kanssamme. Kiitos, kun kuljette tämän pienen aikamatkan kanssani. Toivon, että seuraavalla kerralla, kun ohitatte tämän paikan, tunnette sen hiljaisen voiman, joka täällä asuu.
