Ullantorpanpuiston leikkipaikka

Tervetuloa, hyvät kuulijat. Ottakaa hetki aikaa, sulkekaa silmänne ja hengittäkää syvään. Tunnetteko tuon raikkaan, kostean metsän tuoksun ja kuuleteko, kuinka tuuli humisee ullantorpan puiden lehvästössä? Me seisoimme nyt paikassa, jossa nykyajan riemu ja menneisyyden hiljaisuus kohtaavat. Tämä leikkipaikka ei ole vain kokoelma telineitä ja hiekkaa, vaan se on ikkuna aikaan, jolloin elämä oli hitaampaa, karumpaa ja tiukemmin sidoksissa luontoon. Katsokaa ympärillenne: nämä puut ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan, ja vaikka lapsen nauru täyttää nyt tämän pihan, täällä on kaikunut aikoinaan aivan erilaista ääntä – työn raskasta hengitystä ja arjen ankaruutta. Jos menemme historian syvyyksiin, meidän on ymmärrettävä, mitä Ullantorpan kaltaiset paikat ovat tarkoittaneet. Ennen tätä vehreää puistoa täällä vallitsi selviytymisen laki. Torpanmaki oli paikka, jossa jokainen neliömetri maata oli hyödynnetty. Lapset eivät silloin kohdanneet tällaisia suunniteltuja leikkipaikkoja, vaan heidän leikkikenttänsä oli koko ympäröivä metsä ja pelto. He oppivat tuntemaan jokaisen kiven, jokaisen sammalen ja jokaisen puron kulun jo pienenä. Leikki oli osa työtä; lapset auttoivat marjastuksessa, paimensivat eläimiä ja keräsivät risuja. Tämä luonnonmukaisuus, jota me nykyään tavoittelemme leikkipuistoissamme, oli heille elinehto ja arkipäivää. Se opetti nöyryyttä luonnon edessä ja kykyä lukea metsän merkkejä, jotta tiesi, missä berryt kasvavat tai milloin myrsky on tulossa. Mutta jokaisella vanhalla paikalla on myös omat salaisuutensa. Paikallisten tarinoiden ja vanhojen uskomusten mukaan näiden puiden katveessa on aina asunut jotain näkymätöntä. Sanotaan, että metsän henget valvovat niitä, jotka osaavat kunnioittaa luontoa. On kerrottu tarinoita lapsista, jotka ovat löytäneet leikkiessään kätkettyjä polkuja, joita aikuiset eivät näe, tai kuulleet kuiskausten tulevan vanhan männyn oksistosta juuri silloin, kun kaikki muu on hiljentynyt. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta, mutta kun seisoo täällä hämärän laskeutuessa, on helppo uskoa, että menneisyyden lapset leikkivät edelleen kanssamme, piiloutuen puiden taakse ja kutsuen meitä löytämään heidät. Se on tuo taianomainen silta, joka yhdistää meidät esi-isiimme. Nyt, kun olemme matkanneet ajassa taaksepäin, haastan teidät katsomaan tätä leikkipaikkaa uudella tavalla. Älkää näkökää vain puuta ja hiekkaa, vaan tuntekaa se yhteys, joka meillä on tähän maahan. Kun lapset kiipeävät täällä tai juoksevat metsän siimeksessä, he jatkavat perinteä, joka on satoja vuosia vanha. Kehotan teitä: menkää, koskettakaa puun kuorta, kuunnelkaa tuulta ja antakaa mielikuvituksen kuljettaa teidät historian hämärään. Toivon, että vietätte täällä aikaa tietoisina siitä, että olette osa suurempaa jatkumoa. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen matkan – nauttikaa nyt puiston rauhasta ja luonnon taivuista.