Merunojan jalopuumetsikkö

Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja hengittäkää syvään. Tunnetteko tämän tuoksun? Se ei ole tavallista suomalaista metsää. Täällä, Merunojan syleilyssä, ilma on tiheämpää, kosteampaa ja siinä on jotain sellaista, mikä vie meidät kauas täältä pohjoisesta. Kun avaatte silmänne, katsokaa noita puita. Nuo valtavat, eksoottiset lehvästöt eivät kuulu tähän maaperään, mutta silti ne seisovat tässä, kuin vartijat, jotka on tuotu jostain muualta maailmasta. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan me olemme astuneet elävään museoon, jossa kasvillisuus kertoo tarinoita ihmisen uteliaisuudesta, vallanhimosta ja rakkaudesta kauneuteen. Täällä kaupungin melu vaimenee ja aika tuntuu pysähtyvän. Mutta miten ihmeessä nämä jalopuut päätyivät tänne, Merunojan varrelle? Se vie meidät takaisin aikaan, jolloin maailma avautui eurooppalaisille tavalla, jota emme voi nykyään edes kuvitella. Sadan tai parin vuoden takaisin oli muodikasta, lähes pakollista, luoda omalle pihalleen tai kartanonsa laidalle pieni pala trooppista paratiisia. Se oli statussymboli, merkki sivistyneisyydestä ja siitä, että omistajalla oli yhteydet kauas merentakaisiin kauppareitteihin. Täällä Merunojan alueella on historian saatossa vaikuttaneet ihmiset, jotka halusivat haastaa pohjoisen kylmyyden. He istuttivat näitä puita kokeilunhalusta, ehkäpä toivoen, että täälläkin voisi kokea etelän loiston. On kiehtovaa ajatella, miten nämä puut ovat selvinneet talviamme, kenties juuri tämän puron ja notkon luoman mikroilmaston ansiosta. Ne ovat nähneet kaupungin kasvavan ympärillään, teiden muuttuvan hiekasta asfaltiksi ja sukupolvien vaihtuvan, samalla kun ne itse ovat kasvaneet hitaasti, mutta vääjäämättömästi, osaksi tätä maisemaa. Tähän paikkaan liittyy kuitenkin myös tietty salaisuus, sellainen hiljainen myytti, jota ei löydy virallisista oppaista. Paikalliset ovat vuosia kuiskineet, että Merunojan jalopuumetsikkö ei ole vain kasvitieteellinen kokeilu, vaan se on ollut eräänlaisen kaipuun monumentti. Sanotaan, että yksi istuttajista rakasti maailmaa, jota hän ei voinut enää tavoittaa, ja loi tämän metsikön muistoksi kaukaisista rannoista ja lämpimistä tuulista. Kun katsotte noita vääntyneitä oksia ja syvää vihreyttä, voitte melkein tuntea sen haikeuden. Onko tämä metsikkö siis luonnonvoimien voitto vai ihmisen yritys pysäyttää aika ja koti-ikävä? Ehkä juuri se tekee tästä paikasta niin maagisen; se on yhdistelmä tieteellistä uteliaisuutta ja puhdasta, sielullista kaipuuta. Nyt, kun me olemme kulkeneet tämän historiallisen polun läpi, haluan teidät pysähtymään vielä kerran. Katsokaa ylöspäin lehvästön läpi, missä valo siivilöityy alas kuin katedraalin ikkunoista. Tämä metsikkö on herkkä ja arvokas, se on silta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken hiljaisuudessa ja pohditte, mitä te itse istuttaisitte maailmaan, jotta tulevat sukupolvet voisivat ihmetellä sitä sata vuotta myöhemmin. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani. Olkaa hyvät ja jatkakaa matkanne rauhassa, mutta muistakaa kunnioittaa näitä vanhoja, kaukaisia vieraita, jotka ovat löytäneet täältä kodin.