Luku 1
*(Opas seisoo rennosti leikkipuiston laidalla, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle. Hän elehtii käsiään rauhallisesti, kutsuen kuulijat lähemmäs.)*
Katsokaa ympärillenne. Kuulkaa nuo lasten naurut, tunkakaa tämä tuore metsän tuoksu ja katsokaa, miten valo siivilöityy noiden suurten puiden läpi. Tuntuu siltä, että olemme vain tavallisessa kaupungin puistossa, eikö vain? Mutta ammattioppaan silmin – ja historian harrastajana – minä näen täällä jotain paljon syvempää. Tässä kohdassa, missä nykyään lapset kiipeilevät ja leikkivät, luonto on ottanut takaisin alueen, joka on nähnyt sukupolvien vaihtuvan. On jotain hämmentävää siinä, miten arkinen leikkipaikka ja ikiaikainen luonto kietoutuvat yhteen. Täällä Pietaryrtinpuistossa aika ei kulje suoraan, vaan se kiertää kehää, ja jokainen askel pehmeällä sammalella on askel taaksepäin kaupungin muistiin.
Jos pureudutaan historian syvään päätyyn, meidän on ymmärrettävä, mitä tämä maa on ollut ennen kaupungin laajentumista. Tämä alue ei ole aina ollut tarkoitettu vapaa-ajalle. Vuosisatoja sitten täällä kulkivat reitit, joita pitkin liikuttiin välttämättömyyksien vuoksi, ja ympärillä levittäytyi villiä, koskematonta luontoa, joka oli samanaikaisesti sekä elinehto että pelon lähde. Kun kaupunki alkoi kasvaa ja vyöryä eteenpäin, tällaiset taskut jäivät jäljelle muistuttamaan meitä siitä, että ihminen on vain vieras tässä maisemassa. Pietaryrtin nimi ei ole sattumaa; se viittaa perinteisiin, kasveihin ja siihen, miten ihminen on pyrkinyt kesyttämään luonnon hyödyksi. Täällä on kävellyt työläisiä, kauppiaita ja ehkäpä salaisia viestinviejiä, jotka ovat hakeutuneet puiden suojaan kätkeytyäkseen maailman katseilta. Tämä puisto on kuin elävä arkisto, jossa puunrungot toimivat sivuina ja tuuli kääntää niitä meille.
Mutta jokaisessa paikassa on myös jotain, mitä ei kirjoiteta oppikirjoihin. Paikallisten keskuudessa on liikkunut tarinoita, jotka liikkuvat historian ja myytin rajamaastossa. Sanotaan, että puiston vanhimpien puiden juuristo kätkee sisäänsä salaisuuksia ajalta, jolloin kaupunki oli vielä nuori ja täynnä mystiikkaa. Jotkut vannovat, että hämärän tullen, kun leikkipaikka tyhjenee, voi kuulla kuiskausten kaikuja menneiltä vuosisadoilta. On puhuttu kadonneista esineistä ja kätköistä, jotka on jätetty tänne turvaan kriisien ja sotien aikana. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun seisoo tässä hiljaisuudessa, on vaikea olla uskomatta, että maa muistaa kaiken. Onko tämä leikkipaikka kenties rakennettu juuri tähän, jotta lasten riemu peittäisi alleen ne vanhat, synkemmät muistot, tai ehkäpä lasten puhdas energia pitää jonkin vanhan hengen tyytyväisenä?
Nyt, kun olemme hetken pysähtyneet historian äärelle, haluaisin teidät kokeilemaan jotain. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuvitelkaa kaikki nykyajan äänet pois. Kuulkaa vain tuuli ja puiden humina. Tunnetteko te sen pienen väreilyn ilmassa? Se on se yhteys, joka meitä yhdistää niihin, jotka kulkivat täällä sata vuotta sitten. Toivon, että kun poistutte tästä puistosta, ette näe sitä vain paikkana, jossa on liukumäkiä ja keinut, vaan näette sen porttina menneisyyteen. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen matkan kanssani. Nyt on aika antaa luonnon ja leikin jatkaa kulkuaan, mutta muistakaa, että historia on aina läsnä – riittäkö vain osaajat kuunnella.
