Luku 1
(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, laskee äänensä hieman ja viittoo ryhmää lähemmäs. Hän katsoo rakennuksen julkisivua lempeästi, melkein kuin vanhaa tuttavaa.)
Katsokaapa tätä rakennusta. Ensi silmäyksellä Simonkylän vanhustenkeskus näyttää ehkä vain tavalliselta, hieman ajan patinoimalta kaupunkirakennukselta, mutta jos pysähtyy hetkeksi ja kuuntelee, niin täällä seinät oikeastaan puhuvat. Tuntuuko teistäkin se? Se on sellainen omituinen sekoitus kodikkuutta ja jotain hivenen melankolista. Täällä ilmassa on aina ripaus vanhaa puuta ja pölyistä kirjastoa, vaikka puhdistusryhmät tekisivätkin parhaansa. Tämä paikka on kaupunkimme hiljainen sydän, paikka, jossa aika tuntuu hidastuvan. Me seisomme nyt pisteessä, jossa nykyhetki ja menneisyys kietoutuvat toisiinsa, ja minä haluan viedä teidät matkalle syvemmälle tämän talon sieluun.
Tämä talo ei ole aina ollut hoivakoti. Jos kelaamme aikaa taaksepäin sata vuotta, täällä sijaitsi Simon suvun kartano ja kauppahuone, joka oli aikanaan tämän kaupungin taloudellinen moottori. Simonit olivat miehiä ja naisia, jotka rakensivat tätä kaupunkia kivellä ja raudalla. Rakennuksen jykevät perustukset ja nuo korkeat ikkunat kertovat ajasta, jolloin status määriteltiin sillä, kuinka paljon valoa ja tilaa kotisi ympärille jäi. Kun suku lopulta hiipui ja kartano siirtyi kaupungin haltuun, se koki monia muodonmuutoksia. Se toimi lyhyen aikaa kunnan arkistona ja jopa väliaikaisena sairaalana suurten kriisien aikana. Se on nähnyt kaupungin kasvavan ympärillään, tehtaiden nousevan ja katoavan, ja ihmisten kiireen lisääntyvän. Se, että se on nyt vanhustenkeskus, on ehkä kaunein kohtalo, minkä talo voi saada; se, joka on itse vanhentunut, tarjoaa nyt turvaa niille, jotka ovat elämänsä syksyssä.
Mutta tässä tulee se osa, jota ei löydä virallisista kaupungin historiikki-kirjoista. Paikallisten keskuudessa liikkuu tarina kellarikerroksen takaseinästä, jonne on muurattu jotain, mitä ei koskaan haluttu löytää. Sanotaan, että Simon suvun viimeisellä tyttärellä oli salainen kirjeenvaihto kielletyn rakkauden kanssa, ja että hän piilotti tärkeimmät kirjeensä ja pienen hopeisen rasian seinän sisään juuri ennen kuin talo luovutettiin kaupungille. Jotkut vannovat, että hiljaisina öinä, kun käytävillä on täysi rauha, voi kuulla vaimeaa kuiskausta tai nähdä vilauksen pitsisestä helmasta kulman takana. Onko se vain mielikuvitusta vai kenties muisto, joka kieltäytyy hälvenemästä? Tämä mysteeri tekee paikasta enemmän kuin vain rakennuksen; se tekee siitä elävän olennon, jolla on omia salaisuuksiaan.
Nyt, kun me katsomme tätä taloa uudella silmällä, pyydän teitä vain hetken hiljaisuutta. Mietikää niitä tuhansia tarinoita, jotka näiden seinien sisällä ovat jo kertuneet ja niitä, jotka vasta odottavat loppuaan. Simonkylän vanhustenkeskus muistuttaa meitä siitä, että mikään ei katoa kokonaan, vaan kaikki jää elämään muistoina, halkeamina rappauksessa tai kuiskauksina tuulessa. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani. Voitte nyt vapaasti tutkia pihaa, mutta muistakaa olla kunnioittavia, sillä täällä asuu kaupunkimme elävä historia.
