Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy rannalle, kääntyy ryhmää kohti ja levittää kätensä näyttäen ympäröivää maisemaa. Ääni on rauhallinen, mutta intohimoinen.)
Katsokaapa tätä. Pysähdyttäkääpä hetkeksi kaikki se kaupungin häly, joka jäi tuonne taakse. Tervetuloa Pyhällönrannalle. Huomaatteko, miten ilma muuttuu tässä? Se on kosteampaa, tuoksuu tervalta ja vanhalta metsältä. Kun seisomme tässä, vesi liplattaa rantaan samalla tavalla kuin se on tehnyt tuhansia vuosia. On jotain pysäyttävää siinä, miten luonto ottaa tilan takaisin, vaikka tiedämme, että me ihmissuvut olemme kulkeneet näitä polkuja jo ikuisuuksien. Täällä on sellainen tietty harras hiljaisuus, lähes harras tunnelma, joka ei johdu vain puista, vaan jostain syvemmästä, jostain mikä on imeytynyt tähän maaperään. Se on se tunne, joka saa ihmisen vaistomaisesti laskemaan ääntään.
Mutta jos katsomme tarkemmin, tämä ei ole vain kaunis luontonäkymä. Tämä ranta on ollut strateginen piste jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään modernia karttaa piirrettiin. Historiallisesti tällaiset paikat ovat olleet solmukohtia, missä vesistö ja maa kohtaavat optimaalisesti. Täällä on kuljettu, täällä on levätty ja täällä on valvottu. Kuvitelkaa itsenne satojen vuosien taakse, kun rannalla ei ollut näitä hoidettuja polkuja, vaan tiheää korpea ja karkeita kiviä. Täällä on liikkunut kalastajia, metsästäjiä ja ehkäpä jopa salakuljettajia, jotka hyödynsivät rantaviivan mutkia ja metsän suojaa. Paikan nimi, Pyhällönranta, ei ole sattumaa. Se viittaa aikaan, jolloin luonto ei ollut vain resurssia, vaan se oli täynnä henkiä ja voimia. Täällä on saatettu tehdä uhreja tai pitää pieniä rituaaleja, jotta metsän ja veden herrat olisivat olleet suopeita. Se oli aikaa, jolloin raja ihmisen ja pyhän välillä oli huomattavasti ohuempi kuin nykyään.
Ja tässä tulee se osa, jota ei löydy oppaista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Pyhällönrannan syvimmillä kohdilla, siellä missä vesi muuttuu tummaksi ja lähes mustaksi, lepää jotain, mitä ei ole tarkoitettu löydettäväksi. Kerrotaan tarinoita kadonneista esineistä, kenties vanhoista uhrikivistä tai jopa hylätyistä aarrekätköistä, jotka on jätetty veden varjeluksena. On sanottu, että tietyissä kuunvaiheissa, kun sumu nousee rannasta kuin valkoinen peitto, voi kuulla kaukaisia ääniä, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Se on se myytti, joka tekee tästä paikasta erityisen. Se ei ole vain maantieteellinen sijainti, vaan se on elävä muisti. Se on muistutus siitä, että jokaisella rannalla on salaisuutensa, ja jotkut niistä on tarkoitettu pysyvän piilossa, jotta paikan mystiikka säilyisi.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain katsoko puita ja vettä. Yrittäkää kuunnella sitä, mitä tämä ranta haluaa kertoa. Tuntekaa jalkojenne alla oleva maa ja miettikää, ketä kaikkia on tässä samassa kohdassa seisottu ennen teitä. Pyhällönranta ei anna kaikkia vastauksiaan heti, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja hiljaisuutta. Toivon, että vietätte täällä hetken vielä yksin ajatustenne kanssa ennen kuin liikuimme eteenpäin. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Olkaa hyvä, jatketaan matkaa, mutta pidetään kunnioitus tätä hiljaista rantaa kohtaan.