Luku 1
Tervetuloa mukaan. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja hengittäkää syvään. Tunnetteko tämän tuoksun? Se on jotain muuta kuin tavallinen mänty ja kuusi. Täällä Matalajärven jalopuumetsässä ilma on tiheämpää, kosteampaa ja kantaa mukanaan sellaista maanläheistä arvokkuutta, jota harvoin kohtaa suomalaisessa metsässä. Katsokaa ympärillemme näitä valtavia tammia ja lehmuksia. Ne seisovat täällä kuin muinaiset vartijat, joiden lehvästöt suodattavat valon pehmeäksi, vihreäksi hämäräksi. On kuin astuisimme oven läpi toiseen maailmaan, kaukana nykyajan kiireestä. Täällä aika ei kulje minuuteissa, vaan vuosirenkaissa ja vuodenaikojen hitaassa syklissä, joka on toistunut tässä samassa paikassa vuosisatoja.
Mutta miettikää nyt, miten on mahdollista, että tällainen eteläeurooppalainen tunnelma on päätynyt tänne, keskelle pohjoista maisemaa. Tämä ei ole sattumaa, vaan tulosta ihmisen ja luonnon välisestä pitkästä vuoropuhelusta. Historiallisesti katsottuna nämä jalopuumetsät ovat olleet harvinaisuuksia, usein kartanoiden ja hienostuneiden puutarhojen perintöä. Ennen vanhaan jalopuu oli statussymboli; se kertoi omistajansa mausta, varallisuudesta ja halusta tuoda maailman kaukaisia ihmeitä omalle pihalleen. Nämä puut on istutettu aikana, jolloin ihminen uskoi voivansa kesyttää luonnon ja luoda täydellisiä, idealisoituja maisemia. Ne ovat selvinneet sotiensakin läpi, kestäneet kovimmat pakkaset ja nähneet sukupolvien vaihtuvan niiden alla. Kun katsotte noita halkeilevia kuoria ja massiivisia oksistoja, katsotte itse asiassa elävää historiaa, joka on tallentanut itseensä jokaisen lämpimän kesän ja purevan talven viimeisen sadan vuoden ajalta.
Tämän paikan ympärillä liikkuu kuitenkin myös hiljaisia tarinoita, sellaisia, joita ei kirjoiteta historiankirjoihin. Paikalliset ovat kuiskineet, että näiden puiden juurella on jotain sellaista, mitä ei voi selittää tieteellä. Sanotaan, että jalopuumetsä on ikään kuin muistojen arkisto. Kun tuuli humisee lehmusten lehdissä, se ei ole vain ilman liikettä, vaan kuiskaus menneisyydestä. On kerrottu tarinoita salaisista kohtaamisista ja lupauksista, jotka on annettu näiden puiden suojassa, kaukana muiden silmistä. Ehkäpä juuri täällä, missä varjot ovat syvimmillään, on harrastettu salaisuuksien vaihdon taidetta. Onko mahdollista, että puut itse muistavat ne kaikki? Monet uskovat, että jalopuumetsässä on erityinen energia, rauha, joka pakottaa ihmisen katsomaan sisäänpäin ja kohtaamaan oman hiljaisuutensa.
Nyt, kun olemme oppineet tuntemaan tämän paikan sielun, haluan haastaa teidät. Älkää vain kävelkökää polkua pitkin, vaan pysähtykää vielä kerran. Valitkaa yksi puu, laskekaa kämmenne sen karheaa kaarnaa vasten ja yrittäkää kuulla, mitä se haluaisi kertoa. Mitä tarinoita se kantaa? Mitä se on nähnyt, kun meitä ei ollut vielä täällä? Tämän metsän suurin lahja ei ole sen harvinaisuus, vaan se kyky pysäyttää meidät hetkeksi ja muistuttaa siitä, kuinka pieni osa me olemme luonnon suuresta kierrosta. Kiitos, että kuljette tämän polun kanssani. Toivon, että vietätte tämän rauhan mukanaan vielä pitkään, kun palaatte takaisin arjen kiireeseen.
