Luku 1
*(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja levittää kätensä ympäröivän metsän suuntaan. Äänensävy on kutsuva, rauhallinen ja hieman salaperäinen.)*
Katsokaas ympärillenne. Tuntuuko teistä, että ilma muuttuu täällä? Se on tiheämpää, kosteampaa ja tuoksuu jollain tavalla... arvokkaammalta. Tervetuloa Tillinmäelle. Me emme ole vain tavallisessa metsässä, vaan eräänlaisessa elävässä museossa. Huomaatteko, miten valo siivilöityy näiden lehtien läpi? Se ei ole sitä kirkasta, pohjoista valoa, johon olemme tottuneet, vaan pehmeämpää, lähes etelämaista. Täällä aika tuntuu pysähtyneen. Kun astumme syvemmälle näiden jalopuiden katoksen alle, jätämme taaksemme nykyajan kiireen ja astumme maailmaan, jossa ihminen on halunnut kesyttää luonnon ja luoda jotain poikkeuksellista. Täällä jokainen puun runko kantaa mukanaan tarinaa kunnianhimosta ja kaipuusta kaukaisiin maihin.
Tämä metsikkö ei syntynyt sattumalta, vaan se on tietoisen ihmisen kädenjälki. Menneinä vuosisatoina, erityisesti kartanoaikana, täällä vallitsi tietty ihanne: sivistynyt ihminen ei tyytynyt vain mäntyyn ja kuuseen, vaan hän halusi ympärilleen eksoottisuutta. Jalopuut, kuten lehmukset ja vaahterat, tuotiin tänne osoituksella varakkuudesta ja maailmanlaajuisesta näkemyksestä. Se oli sellaista ajan henkeä, jossa puutarha oli jatke kirjastolle; se oli elävä tietosanakirja. Kuvitelkaa hetkeksi 1800-luvun herrasmies tai rouva kulkemassa näitä polkuja pitkin, kenties keskustellen filosofiasta tai politiikasta, samalla kun he ihailivat puulajeja, jotka kotoisin olivat Keski-Euroopasta tai jopa kauempaa. Nämä puut ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan, sodat ja rauhan, ja ne ovat selvinneet täällä, sopeutuen pohjoiseen talveen vastoin kaikkia odotuksia. Ne ovat todisteita siitä, miten sitkeästi elämä takertuu paikkaansa, kunhan se saa hieman alkusysäystä ja huolenpitoa.
Mutta Tillinmäen metsiköllä on myös salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että näiden puiden juurilla lepää jotain enemmän kuin vain multaa ja kiviä. Sanotaan, että jalopuumetsikkö on toiminut eräänlaisena suojapaikkana, hiljaisena todistajana salaisille kohtaamisille ja kielletyille rakkaustarinaille, joita kartanon muurit eivät sallineet. On myös myytti, jonka mukaan tietyt puut täällä osaavat kuunnella; että jos pysähtyy aivan hiljaiseksi ja laskee korvansa runkoa vasten, voi kuulla kaiun menneistä keskusteluista. Ehkä se on vain tuulen humina lehdissä, mutta kun katsoo näitä vääntyneitä oksia ja valtavia runkoja, on vaikea uskoa, etteikö täällä olisi imeytynyt itseensä vuosikymmenten ajan ihmisten toiveita, pelkoja ja salaisuuksia. Se on metsä, joka ei paljasta kaikkea kerralla, vaan antaa palasia vain niille, jotka osaavat odottaa.
Nyt, kun me olemme kulkeneet tämän historiallisen polun läpi, pyydän teitä tekemään vielä yhden asian. Pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Tunnetelettekö sen rauhan, joka vallitsee vain paikoissa, joissa luonto ja historia ovat sulautuneet yhdeksi? Tämä jalopuumetsikkö on meille muistutus siitä, että kauneus vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun jatkamme matkaamme, ottakaa tämä tunnelma mukananne. Toivon, että Tillinmäen puut jättävät teihin pienen siemenen uteliaisuudesta ja kunnioituksesta niitä kohtaan, jotka ennen meitä täällä kulkivat. Kiitos, että olitte mukana tässä pienessä aikamatkassa. Voitte nyt tutkia metsikköä vapaasti, mutta muistakaa kulkea varovasti – me olemme täällä vain vieraita tämän muistomerkin keskellä.
