Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy rantaviivalla, ottaa rennon asennon ja viittooen kädellään ympäröivää merimaisemaa ja kaislikkoa)*
Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähdytään hetkeksi tässä, missä maa kohtaa meren. Kuulkaa tuo veden liplatus ja tunkakaa tuo suolainen, raikas tuuli kasvoillanne. Läntisen Pihlajasaaren rannalla on sellainen erityinen rauha, joka saa ihmisen unohtamaan hetkeksi kaupungin hälyn. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on elävä organismi. Katsokaa noita harmaita kivenlohkareita ja kaislikon h sameaa tanssia tuulessa. Tässä hetkessä me emme ole vain kävelyllä, vaan me astumme tilaan, jossa aika tuntuu hidastuvan. On jotain hyvin alkukantaista tässä rannan karuudessa, ikään kuin meri kertoisi meille tarinoita, joita ei ole kirjoitettu mihinkään kirjaan, vaan jotka on kaiverrettu näihin rantakiviin.
Mutta jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, huomaamme, ettei tämä ranta ole koskaan ollut täysin hiljainen. Pihlajasaaret ovat olleet osa Helsingin saariston sykettä jo kauan ennen kuin kaupunki kasvoi ympärillemme. Kuvitelkaa tämä ranta satoja vuosia sitten: täällä on kulkenut pieniä soutuveneitä, kalastajia ja kenties salakuljettajia, jotka hyödynsivät saarten suojaisia poukamia ja vaikeakulkuista rantaviivaa. Merenranta on ollut elämänlanka; täältä on haettu ravintoa ja täällä on tarkkailtu horisonttia. Saaristossa liikkuminen on vaatinut syvää tuntemusta virtauksista ja pohjan muodoista. Jokainen kivi ja jokainen matalikko on ollut tunnettu paikallisille. Tämä ranta on nähnyt vuodenaikojen kierron, ankarat talvet, jolloin meri jäätyi kiinni, ja kesäyöt, jolloin valo ei koskaan täysin poistunut. Täällä on koettu meren armottomuus ja sen anteliaisuus, ja se on muovannut ihmisten luonnetta yhtä paljon kuin aallot ovat muovanneet tätä rantaviivaa.
Sitten on tietysti ne tarinat, joita ei löydy virallisista arkistoista. Saaristossa on aina liikkunut legendoja hylätyistä paikoista ja meren syvyyksiin kadonneista salaisuuksista. Sanotaan, että tällaisilla rauhallisilla rannoilla on voinut kohdata sellaista, mitä ei voi selittää. Ehkä täällä on kuiskaillut meren väki tai ehkäpä ranta on toiminut kohtaamispaikkana ihmisille, joiden ei kuulunut olla yhdessä. On olemassa myytti, että tiettyjen kivien alla on säilynyt merkkejä menneistä ajoista, ehkä vanhoja merkkejä tai viestejä, joita merenkulkijat jättivät jälkeensä. Se on sellaista hienovaraista mystiikkaa, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain luonnonkohteen. Se on muistojen kerrostuma, jossa jokainen kuiskaus tuulessa voi olla kaiku jostain kauan sitten tapahtuneesta. Me emme ehkä koskaan saa tietää totuutta, mutta juuri se tekee tästä rannasta taianomaisen.
Nyt kun olemme pysähtyneet tämän hetken, haluan teidät katsomaan vielä kerran tuonne kaukaisuuteen, missä meri ja taivas sulautuvat yhteen. Mietikää, kuinka monta sukupolvea on seissyt täsmälleen tässä samassa kohdassa ja katsonut samaan suuntaan, tuntien samanlaista kunnioitusta luonnon voimaa kohtaan. Toivon, että viette vielä hetken tässä omassa rauhassanne, hengitätte syvään ja annatte tämän paikan energian täyttää teidät. Kun me jatkamme matkaamme, ottakaa tämä hiljaisuus ja historian havina mukananne. Kiitos, että kuljitte tämän pienen matkan kanssani, ja olkaa nyt varovaisia, kun liikutte rantakivien päällä. Mennäänpä eteenpäin.