Tiiraluodon luonnonsuojelualue

(Oppaana seisotte ryhmän kanssa rannalla, katseet suunnattuina Tiiraluodon vehreyteen. Äänessänne on rauhallinen varmuus, mutta myös intohimo luontoa kohtaan. Puhutte rennosti, mutta painotatte tärkeitä kohtia.) Katsokaapa tätä näkymää. Hengittäkää nyt kunnolla sisään – tunnetteko sen? Se on se tietty tuoksu, jossa yhdistyy suolainen meren henkäys, mätänevä rantatörmä ja tiheän metsän kosteus. Me seisomme nyt Tiiraluodon luonnonsuojelualueen äärellä, paikassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Täällä ei kuulu kaupungin melu eikä kiireen hengitys, vaan ainoastaan lokkien huudot ja tuulen suhina nuorissa koivuissa. Tämä luoto ei ole vain kasa kiviä ja puita keskellä vettä, vaan se on kuin elävä museo. Se on vihreä saareke, joka on säilyttänyt itselleen palasen alkuperäistä, koskematonta luontoa, jota on muualla jo kauan sitten raivattu pois. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, meidän on ymmärrettävä, että Tiiraluoto on ollut osa suurempaa kokonaisuutta, rannikkovyöhykettä, jota ihminen on hyödyntänyt vuosisatojen ajan. Ennen kuin täältä tuli suojelualue, tällaiset luodot olivat elintärkeitä merenkulkijoille ja paikallisille kalastajille. Ne toimivat maamerkkeinä, suojaisina satamina ja metsästysmaiden tyyppisinä pisteinä. Kuvitelkaa tänne vanhat soutuveneet, joiden pohjassa oli verkkoja ja suolaista kalaa. Ihmiset tiesivät tarkalleen, missä kohdassa rantaa on helpointa nousta maihin ja missä lintujen pesimäalueet pitää jättää rauhaan. Täällä on kulkenut sukupolvia, jotka lukivat merta ja tuulta kuin avointa kirjaa. Luonnon ja ihmisen suhde oli täällä pragmaattista: luonto antoi elannon, jos sitä kunnioitti, mutta se saattoi olla armoton, jos sille vastusteli. Mutta tässä paikassa on myös jotain, mitä ei löydy historiankirjoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Tiiraluoto kantaa mukanaan tiettyä salaisuutta. Sanotaan, että saaren syvimmät kohdat, ne paikat, joihin vain harvat uskaltavat astua, kätkevät sisäänsä muistoja menneiltä ajoilta. Jotkut kertovat kadonneista esineistä, joita meren nousu ja lasku on siirtänyt, toiset taas uskovat, että saarella asuu eräänlainen luonnonhenki, joka vahtii lintujen rauhallista pesintää. Se on sellaista kansanperinnettä, joka syntyy juuri tällaisissa paikoissa, joissa metsä on tiheää ja sumu nousee veden pinnasta aamuisin. Se ei ehkä ole tieteellistä faktaa, mutta se antaa tälle luodolle sielun. Se tekee tästä paikasta enemmän kuin vain biologisen kohteen; se tekee siitä mysteerin. Nyt, kun me olemme tässä hetkessä, haluan teidät miettivään yhtä asiaa. Me olemme vieraita tämän luonnon keskellä. Meidän tehtävämme ei ole hallita tätä paikkaa, vaan kunnioittaa sitä. Katsokaa noita sammalia, nuo pienet vihreät maailmat, jotka ovat kasvaneet hitaasti vuosikymmenten ajan. Ne ovat todisteita siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen vetäytyy ja antaa luonnon ottaa takaisin oman tilansa. Toivon, että kun lähdette täältä, ette vie mukananne vain valokuvia, vaan myös tämän hiljaisuuden tunteen. Pysähtykää vielä hetkeksi, kuunnelkaa tuulta ja tuntekaa, miten Tiiraluoto hengittää. Se on ollut täällä ennen meitä, ja jos me toimimme viisaasti, se on täällä vielä kauan meidän jälkeemme.