Kollikallio

(Opas pysähtyy kielekkeelle, ottaa syvään henkeä ja levittää kätensä maiseman yli. Äänensä on rauhallinen, mutta intohimoinen.) Katsokaapa tätä. Olette nyt siinä pisteessä, missä taivas ja maa tuntuvat kohtaavan. Täällä Kollikallion huipulla tuuli ei vain puhalla, se kuiskaa. Kun suljete silmänne hetkeksi, voitte melkein tuntea sen saman kunnioituksen ja hämmennyksen, jonka jokainen tähän paikkaan saapunut on tuntenut satoja vuosia sitten. Tämä ei ole vain kalliota ja mäntyjä, vaan tämä on suomalaisen sielunmaiseman alkupiste. Täällä on jotain sellaista, mitä ei voi selittää vain geologialla tai korkeusmetreillä. Se on tunne siitä, että on pienenä suuren luonnon äärellä, mutta samalla osa jotakin ikuista. Hengittäkääpä syvään tätä puhdasta ilmaa – se on täsmälleen samaa ilmaa, jota täällä on hengitetty jo kauan ennen meitä. Mutta mennäänpä hetkeksi taaksepäin, aikaan jolloin Kolli ei ollutkaan vain retkikohde, vaan pyhä paikka. Jo muinaisina aikoina täällä on tunnistettu jotain erityistä. Kun katsotte noita jylhiä kallioseinämiä, muistakaa, että täällä on kulkenut sukupolvi toisensa jälkeen. Myöhemmin, 1800-luvun loppupuolella, Kollista tuli kansallisen heräämisen keskus. Taiteilijat, kuten Akseli Gallen-Kallela, vaelsivat tänne etsimään sitä aitoa suomalaisuutta. He eivät nähneet täällä vain puita ja kiviä, vaan he näkivät Kalevalan henkeä. He yrittivät vangita tähän maisemaan sen mystiikan, joka tekee meistä suomalaisia. Kollin kalliot toimivat inspiraationa, kun haettiin vasta syntyvän kansakunnan identiteettiä. Tämä paikka on siis tavallaan yksi suomalaisen taiteen ja itsetunnon suurimmista syntymäsairaaloista. Ja sitten on tietysti ne tarinat, joita ei kirjoitettu historiankirjoihin, mutta jotka elävät paikallisissa muistoissa. Sanotaan, että Kollin kallioseinämien halkeamissa ja syvissä onkaloissa asuu vanha voima. On kuiskaillaan siitä, kuinka täällä on nähty valoja ja varjoja, jotka eivät kuulu tähän maailmaan, ja kuinka Kallio itse on tarkkaillut meitä. Jotkut uskovat, että täällä, missä maa nousee niin jyrkästi, raja näkyvän ja näkymättömän välillä on ohuempi kuin muualla. Se on se kuuluisa Kollin mystiikka – se tunne, että jos vain pysähtyy tarpeeksi pitkäksi aikaa ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla menneiden aikojen äänet, metsästäjien huudot ja muinaisten henkien naurun. Se ei ole pelkoa, vaan sellaista kunnioittavaa jännitystä, jota vain tällainen paikka voi herättää. Nyt, kun olemme seisseet tässä hetken, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Me olemme vain ohikulkijoita tässä maisemassa. Nämä kalliot ovat olleet täällä miljoonia vuosia, ja ne tulevat olemaan täällä vielä kauan sen jälkeen, kun meidät on unohdettu. Mutta juuri se tekee tästä hetkestä arvokkaan. Te olette nyt osa Kollin historiaa. Kun laskeudutte alas, viekää mukananne tämä rauha ja tämä voima. Katsokaa vielä kerran tuota horisonttia – se on lupaus siitä, että maailma on suuri ja täynnä ihmeitä, jos vain uskaltaa nousta korkeuksiin. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän polun, ja nauttikaa loppumatkasta kaikilla aisteillanne.