Luku 1
(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja levittää kätensä ympäröivän metsän suuntaan. Hän puhuu rauhallisella, matalalla ja kutsuvalla äänellä.)
Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te tämän ilman? Se on jotain muuta kuin pelkkää happea ja kosteutta. Täällä Jääskenmetsässä on sellainen hiljaisuus, joka ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä ääntä, jos vain osaamme kuunnella. Huomaatteko, miten valo siivilöityy noiden vanhojen oksien läpi, melkein kuin kirkon lasimaalauksista? Täällä aika tuntuu pysähtyneen. Kun astumme syvemmälle sammaleen peittämille poluille, jätämme taaksemme kiireen ja nykyajan melun. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan me olemme astumassa sisään elävään arkistoon. Tässä metsässä jokainen kivi ja jokainen vääntynyt puunrunko kantaa mukanaan muistoja ajalta, jolloin ihminen ja luonto eivät olleet erillisiä, vaan osa samaa, mystistä kokonaisuutta.
Jos menemme historian syvään päätyyn, niin tämä alue on ollut elintärkeä osa paikallista selviytymistä vuosisatojen ajan. Jääskenmetsä ei ole ollut vain puita, vaan se on ollut varastona, suojana ja rajana. Ennen teollisuutta ja nykyaikaisia teitä, tällaiset metsät olivat ihmiselle kuin suuret kirjastot; täältä tiedettiin, mistä löytyy parhaat lääkekasvit ja missä riista liikkuu. Mutta katsokaa noita puita – osa niistä on nähnyt sukupolvia, jotka tulivat tänne hakemaan polttopuita tai rakentamaan kotejaan. Täällä on kulkenut karjanajajia, metsästäjiä ja ehkäpä salaisia viestejä kuljettaneita lähettejä sodan ja levottomuuksien aikoina. Tämä maa on imenyt itseensä hikeä, verta ja kyyneliä, mutta se on myös tarjonnut turvaa niille, jotka osasivat lukea metsän merkkejä. Se on ollut hiljainen todistaja kaikelle sille, mitä kylän laidalla on tapahtunut, pysyen itse muuttumattomana samalla kun maailma ympärillä on kääntynyt ympäri.
Mutta tiedättekö, mitä täällä on kuiskaillut? Jokaisella metsällä on salaisuutensa, ja Jääskenmetsä ei ole poikkeus. Paikalliset legendat kertovat, että tiettyjen puiden juurilla asuu voimia, joita ei voi selittää tieteellä. On puhuttu ”metsän väestä”, jotka vartioivat näitä polkuja, ja sanottiin, ettei täällä saa huutaa tai käyttäytyä kunnioituksettomasti, ettei metsä suutu ja johdattaisi kulkijan harhaan. Myytit kertovat myös kadonneista esineistä ja kätköistä, joita on haudattu sammaleen alle hätätilanteissa, ehkäpä satoja vuosia sitten. Onko kyse vain tarinoista, joilla on pyritty pitämään lapset poissa vaarallisista suolta, vai onko täällä todella jotain, mikä värähtelee eri taajuudella kuin meidän arkemme? Kun seisotte tässä yksin hämärän tullessa, voitte tuntea, kuinka joku tai jokin tarkkailee teitä puiden katveesta.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, haastaisinkin teidät hetkeksi. Sulkekaa silmänne. Kuunnelkaa tuulta, joka humisee latvustossa, ja miettikää, mitä teidän oma tarinanne olisi, jos se kirjoitettaisiin näihin puiden vuosirenkaisiin. Jääskenmetsä ei vaadi meiltä muuta kuin kunnioitusta ja hiljaisuutta. Kun me nyt jatkamme matkaamme, muistakaa, ettei tämä metsä ole vain kohde kartalla, vaan se on elävä olento, joka hengittää kanssamme. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Pidetään tämä rauha mielessämme, vaikka palaisimme takaisin maailmaan, jossa kellot tikittävät liian nopeasti.
