Museo Leikki

*(Opas pysähtyy Museon Leikki-rakennuksen eteen, katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii kädellään kohti sisäänkäyntiä. Äänensävy on kutsuva, rauhallinen ja hieman salaperäinen.)* Hyvää päivää kaikille. Ottakaas hetki aikaa ja vain pysähtykää. Kuulkaa ympärillänne kaupungin hälinän, mutta katsokaa tätä rakennusta. Täällä, Museo Leikin seinien sisällä, aika toimii eri tavalla. Kun astumme sisään, me emme mene vain museoon, vaan me astumme takaisin lapsuuteen, mutta sellaisen lapsuuden kautta, jota emme ehkä enää muista. Täällä tuoksuu vanha puu, pölyinen kangas ja jokin sellainen kaukainen, lähes unohdettu innostus. Tunnsetteko sen? Se on se tunne, kun maailma oli vielä valtava ja jokainen kulma saattoi kätkeä sisäänsä suuren seikkailun. Tervetuloa paikkaan, jossa leikki ei ole vain ajanvietettä, vaan se on ollut ihmisyyden perusta vuosisatojen ajan. Jos katsomme tätä kokoelmaa historian silmin, huomaamme nopeasti, että leikki on aina ollut peili yhteiskunnasta. Täällä näemme, miten lapset ovat jäljitelleet aikansa aikuisia. Kun kaupunki kasvoi ja teollisuus nousi, lelut muuttuivat puuhevosista ja kankaisista nukkeista mekaanisiksi ihmeiksi ja metallisiksi rattaiksi. Jokainen esine tässä salissa kertoo tarinan ajasta, jolloin lapsuuden rajat olivat erilaiset. Muistakaa, että sata vuotta sitten leikki oli usein kurinalaisempaa, mutta samalla se oli villimpää, koska materiaaleja piti keksiä itse. Täällä näemme, miten yksinkertainen puupalikka tai kivi saattoi olla koko valtakunta. Tämä museo ei siis kerro vain leluista, vaan se on historiankirja siitä, miten olemme kasvaneet, miten olemme oppineet sosiaalisia sääntöjä ja miten mielikuvitus on ollut ainoa tapa paeta arjen ankaruutta. Mutta nyt, kun olemme täällä, minun on kerrottava teille yksi asia, jota ei löydy virallisista opasteista. Paikallisten keskuudessa kiertää vanha tarina eräästä kadonneesta leikelelussa, jota kutsuttiin ”Kuiskaavaksi kelloiksi”. Sanotaan, että kauan sitten täällä asui kelloseppä, joka rakensi tyttärelleen lelun, joka ei vain näyttänyt aikaa, vaan jonka sanottiin ennustavan tulevaisuutta, jos sitä kuunteli tarpeeksi tarkasti hiljaisena hetkenä. Myytti kertoo, että kello katosi museon varastojen syvyyksiin vuosikymmeniä sitten. Jotkut vaitavat, että joskus yöllä, kun museo on tyhjä, käytäviltä kuuluu vaimea, rytminen tikitys, joka ei kuulu millekään näkyvälle kellolle. Onko se vain rakennuksen elämistä vai kenties muisto, joka kieltäytyy vaikenemasta? Se on sellainen mysteeri, joka tekee tästä paikasta elävän. Nyt on teidän vuoronne. Kun lähdette kiertämään saleja, älkää vain katsoko esineitä lasin takaa. Yrittäkää löytää se lapsi, joka teissä itsessänne vielä asuu. Kysykää itseltänne, mikä oli teidän oma rakkain lelunne tai se mielikuvitusmaailma, jossa te asuitte. Anna uteliaisuuden ohjata teitä, ja katsokaa tarkasti kulmia – ehkä te olette niitä, jotka kuulevat kuiskaavat kellot. Olkaa hyvät, astukaa sisään ja antakaa historian ja leikin viedä teidät mukanaan. Nauttikaa matkasta!