Taidekoulu Alfa

(Opas pysähtyy Taidekoulu Alfan jykevän portin eteen, kääntyy ryhmää kohti ja hymyilee tiedollaan.) Hyvää huomenta kaikille. Ottakaa hetki aikaa ja vain pysähtykää. Kuulitteko? Tuo kaupungin jatkuva humina tuntuu katoavan juuri tässä, kun astumme Taidekoulu Alfan pihapiiriin. Tunnukaa tuo ilma – se on täynnä vanhaa öljyväriä, pölyistä kipsiä ja jotain sellaista, mitä kutsun usein ”luovaksi jännitykseksi”. Katsokaa noita korkeita ikkunoita; ne on suunniteltu päästämään sisään mahdollisimman paljon pohjoista valoa, jotta varjot pysyisivät pehmeinä. Tämä ei ole vain rakennus, vaan se on kuin elävä organismi, joka on imenyt itseensä vuosikymmenten ajan nuoruuden intohimoa, epätoivoa ja puhtaita neroilauksia. Täällä seinät eivät vain puhu, ne huutavat taidetta. Katsotaanpa nyt tätä arkkitehtuuria. Alfa perustettiin aikana, jolloin taide ei ollut vain harrastus, vaan tapa määritellä kansallista identiteettiä. Kun rakennus nousi pystyyn, se oli rohkea statement: yhdistelmä klassista kurinalaisuutta ja nousevaa modernismia. Alun perin täällä opetettiin tiukasti akateemisesti – anatomiaa ja perspektiiviä hiottiin verhiin, kunnes jokainen viiva oli täydellinen. Mutta sitten tuli murrosvuodet. 1920-luvun taitteessa täällä alkoi kyteä kapina. Nuoret taiteilijat kyllästyivät sääntöihin ja alkoivat kokeilla jotain villimpää. He hylkäsivät säännölliset muodot ja siirtyivät kohti abstraktiota. Jos katsotte noita ullakon pieniä ikkunoita, siellä sijaitsevat entiset ”kapinallisten studiot”, joissa valvottiin öitä ja riideltiin taiteen tarkoituksesta samalla kun savukkeet kulkivat ja viinipullot tyhjenivät. Se oli aikaa, jolloin Alfa muuttui oppilaitoksesta laboratorion kaltaiseksi kokeilukeskukseksi. Mutta nyt, täältä tulee se osa, jota ei löydy virallisista esitteistä. Kiertäkää kanssani tähän takapihan vanhan tammen luo. Legendan mukaan koulun perustaja, tuo ankara ja mystinen professori, jätti johonkin rakennuksen rakenteisiin piilotetun teoksen – niin sanotun ”Alfa-koodin”. Sanotaan, että kyseessä on maalaus, joka on niin voimakas tai kenties niin kiistanalainen, ettei sitä voitu koskaan näyttää julkisesti. Opiskelijat ovat vuosikymmenten ajan kuiskineet salaisista ovista ja kellarin takahuoneista, joihin vain harvat pääsevät. Jotkut sanovat, että jos kulkee käytävällä tasan puolenyön aikaan ja kuulee siveltimen raapaisun kankaalla, on löytänyt tien tälle kadonneelle mestariteokselle. Onko se vain kaupunkil legenda? Ehkä. Mutta taiteilijalle mysteeri on usein arvokkaampaa kuin vastaus. Nyt, kun olemme virittäytyneet tähän tunnelmaan, kutsun teidät sisään. Mutta varoittelen teitä: älkää vain katsoko teoksia, vaan yrittäkää tuntea ne. Kun kävelemme gallerian läpi, kiinnittäkää huomiota niihin kohtiin, joissa maali on paksua ja jälki raivoisaa. Se on sitä samaa energiaa, joka on pitänyt tämän talon hengissä yli sata vuotta. Jos näette jossain halkeaman seinässä, älkää ajatellko sitä rapistumisena, vaan katsokaa sitä kuin taideteosta – se on historian omaa jälkeä. Mennäänpä sisään, ja katsotaan, mitä salaisuuksia Alfa paljastaa meille tänään.