Luku 1
*(Opas pysähtyy Vantaan Näyttämön eteen, ottaa rennosti asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään kohti rakennusta ja aloittaa rauhallisella, kutsuvalla äänellä.)*
Katsokaa tätä paikkaa. Tuntuuko teistähän se, miten ilma muuttuu tässä kohtaa? Me seisomme nyt pisteessä, jossa arkinen Vantaa ja taiteen maaginen maailma kohtaavat. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaiset aplodit ja tuntea sen sähköisen jännityksen, joka vallitsee juuri ennen kuin esirippu nousee. Vantaan Näyttämö ei ole vain rakennus tai tila, se on elävä organismi. Se on paikka, jossa ihmiset tulevat riisumaan arkiset roolinsa ja pukeutumaan johonkin suurempaan. Täällä seinät eivät ole vain betonia ja puuta, vaan ne imevät itseensä jokaisen kyyneleen, naurun ja huudon, joita lavalla on vuosisatojen saatossa – tai ainakin niin se tuntuu, kun historian harrastaja katsoo pintaa syvemmälle.
Jos katsomme tätä Vantaan alueen kehitystä laajemmassa kuvassa, huomaamme jotain kiehtovaa. Vantaa on aina ollut liikenteen ja kohtaamisten solmukohta, portti pohjoiseen ja maailmalle. Ja juuri tässä ympäristössä taide on toiminut ankkurina. Vaikka näyttämö itsessään edustaa nykyaikaista kulttuuritoimintaa, sen sielu kumpuaa syvältä suomalaisesta tarpeesta kertoa tarinoita. Historiallisesti teatteri on ollut paikka, jossa yhteiskunnalliset muutokset on purettu ja prosessoitu. Kun Vantaa kasvoi pikkukylistä moderniksi kaupungiksi, syntyi tarve tilalle, jossa voisi kohdata naapurinsa ei vain kaupassa tai bussipysäkillä, vaan jaetun elämyksen äärellä. Tämä näyttämö on jatkumoa sille perinteelle, jossa yhteisöllisyys on rakennettu dialogin ja draaman ympärille, yhdistäen alueen maaseutumaisen historian ja urbaanin nykyhetken.
Mutta tiedättekö, mikä on tämän paikan todellinen salaisuus? Teatterimaailmassa puhutaan usein niin sanotuista ”näyttämön haamuista”. Monissa vanhoissa teattereissa ympäri maailmaa uskotaan, että jokaisella talolla on oma henkensä, joka vahtii esityksiä. Täällä Vantaassa se ei ehkä ole pelottavaa, vaan pikemminkin suojelevaa. Sanotaan, että joskus tyhjillä katsomoilla voi kuulua vaimea kuiskaus tai tuntea lämpimän virtauksen, vaikka ilmanvaihto olisi poissa. Se on kuin kaiku kaikista niistä tunteista, joita täällä on koettu. Se on muistutus siitä, että taide ei katoa esityksen päätyttyä, vaan se jää asumaan näihin seiniin, odottamaan seuraavaa kertojaa. Se on se näkymätön lanka, joka yhdistää meidät tähän hetkeen ja kaikkiin niihin, jotka ovat täällä ennen meitä seisoneet.
Nyt, kun olemme tunneet tämän paikan historian ja hengen, on aika siirtyä teoriasta käytäntöön. En halua vain kertoa teille tästä, vaan haluan teidän kokevan sen. Astukaa sisään, mutta tehkää se hitaasti. Tarkkailkaa valon leikkiä käytävillä ja kuunnelkaa, mitä rakennus teille kertoo. Mietikää samalla, mikä teidän oma roolinne tässä suuressa elämän näytelmässä on. Tervetuloa Vantaan Näyttämölle – paikkaan, jossa totuus ja kuvitelma tanssivat samaa tanssia. Mennäänkö katsomaan, mitä kulissien takana odottaa?
