ex Lepon Lennokkipaikka

(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja elehtii kädellään avointa maisemaa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.) Katsokaapa tätä näkymää. Tuntuu ehkä siltä, että seisomme vain tavallisella niityllä tai metsän reunassa, missä tuuli humisee puiden latvoissa ja luonto on ottanut vallan takaisin. Mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja kuuntelette, voitte melkein kuulla sen. Ei lintujen laulun, vaan kaukaisen, rytmikkään moottorin pörinän ja kankaan lepattelun tuulessa. Täällä, Lepon lennokkipaikalla, ilma on kerran ollut täynnä jotain aivan muuta kuin hapen ja havujen tuoksua. Täällä on vallinnut innostus, hienoinen jännitys ja se tietty sähköinen tunnelma, joka syntyy, kun ihminen yrittää voittaa painovoiman. Tämä paikka ei ole vain maata ja kasveja, vaan se on muistoiltojen näyttämö. Mennäänpä nyt hieman taaksepäin ajassa. Lennokkiharrastus ei ollut vain harrastusta, vaan se oli eräänlaista pioneerityötä. Lepo oli strateginen piste; täällä tuuli kulki juuri oikein, ja maasto tarjosi täydelliset olosuhteet koneiden nousuun ja laskuun. Kuvitelkaa ne viikonloput, jolloin täällä oli täynnä ihmisiä, jotka olivat rakentaneet koneensa omilla käsillään, hioineet balsapuuta ja kiristäneet silkkiä tai nailonia runkojen päälle. Se oli aikaa, jolloin tekniikka oli vielä käsinkosketeltavaa. Jokainen lentoonlähtö oli pieni voitto ja jokainen epäonnistunut lasku opetus. Täällä on koettu valtavia riemuja, kun kone on noussut korkeuksiin, ja hiljaista harmitusta, kun kova tuulenpuuska on vienyt työn tuloksen metsän siimekselle. Tämä paikka on ollut osa sitä suurempaa suomalaista tarinaa, jossa uteliaisuus ja tekniikan halu ovat kulkeneet käsi kädessä. Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa ja myyttinsä. Sanotaan, että jossain täällä, syvällä kasvillisuuden alla tai tiheän pensaikon suojassa, lepää edelleen jokin hylätty osa vanhasta koneesta tai ehkä joku pieni esine, jonka harrastaja on pudottanut vuosikymmeniä sitten. On olemassa tarinoita koneista, jotka katosivat horisonttiin eikä niitä koskaan löydetty, ja lentoista, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden. Onko täällä leijunut vain lennokkeja, vai onko täällä kenties haaveiltu suuremmistakin asioista? Monelle täältä käsin katsottu taivas ei ollut vain sääilmiö, vaan lupaus vapaudesta. Se on ollut paikka, jossa arjen huolet jäivät maahan ja katse suunnattiin ylöspäin, kohti äärettömyyttä. Nyt kun katsotte tätä hiljaista luontoa, pohdikaa sitä kontrastia. Täällä on vallinnut melu ja tekniikka, mutta nyt vallitsee rauha. Luonto on hitaasti mutta varmasti pyyhkinyt pois ihmisen jäljet, mutta historian kerrostumat ovat silti tässä, aivan meidän jalkojemme alla. Kun jatkamme matkaamme, kannan mukanne tämän ajatuksen: vaikka rakennukset katoavat ja koneet ruostuvat, intohimo ja rohkeus kokeilla uutta jäävät elämään paikan henkeen. Katsokaa vielä kerran taivaalle. Ehkä näette siellä vielä haamun jostain vanhasta lennokista, joka muistuttaa meitä siitä, että ihminen on aina halunnut lentää. Olkaa hyvä, jatketaan matkaa.