ex Petikon lennokkikenttä

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja levittää kätensä kohti avaraa maisemaa. Äänensävy on rauhallinen, kutsuva ja hieman salaperäinen.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko teistä, että täällä on jotain... erilaista? Tässä hetkessä me seisomme paikassa, jossa luonto on ottanut takaisin valtaansa, mutta jos suljetta silmänne ja kuuntelette tarkkaan, voitte melkein kuulla tuulen huminan sekoittuvan johonkin muuhun. Täällä, entisellä Petikon lennokkikentällä, avaruus ja taivas tuntuvat olevan lähempänä kuin muualla kaupungissa. On jotain meditatiivista siinä, miten heinikko huojuu ja miten horisontti avautuu. Useimmille tämä on vain kaunis luontolaikku, rauhallinen pysähdyspaikka keskellä kasvavaa esikaupunkia, mutta minulle, historian harrastajalle, tämä paikka on kuin avoin kirja, jonka sivut ovat hieman kellastuneet ja haalistuneet. Mennäänpä nyt hetkeksi ajassa taaksepäin. Tämä alue ei ole aina ollut vain hiljaisuutta ja lintujen laulua. Muistakaa, että kaupunki kasvaa kerroksittain, ja jokaisen nykyisen puiston alla on usein unohdettu tarina. Petikon seudut ovat olleet perinteisesti maaseutua, peltoja ja metsää, mutta tässä nimenomaisessa kohdassa ihminen kokeili siipiään kirjaimellisesti. Lennokkikenttänä tämä paikka oli teknologian ja intohimon keskus. Kuvitelkaa ne viikonloput, jolloin taivas täyttyi värikkäistä malleista ja harrastajien innostuneesta puheensorinasta. Se oli aikaa, jolloin lentäminen ei ollut vain kaupallisia matkustajia varten, vaan se oli kokeilua, käsityötaitoa ja unelmia. Täällä rakennettiin, korjattiin ja katsottiin ylöspäin. Se oli pieni saareke, jossa insinööritaito ja luonnonvoimat kohtasivat. Kun kenttä lopulta hiljeni ja koneet poistuivat, jäljelle jäi tämä omituinen, lähes sakraali tyhjyys. Mutta tässäpä on se mielenkiintoinen puoli. Paikoilla, joissa on kerran ollut paljon liikettä ja ihmisten intoa, viipyy usein jotain näkymätöntä. Paikallisten keskuudessa on kiertänyt hiljaisia puheita siitä, että täällä taivaan ja maan raja on hieman ohuempi kuin muualla. Jotkut sanovat, että jos täällä viipyilee aivan yksin hämärän aikaan, voi nähdä taivaalla välähdyksiä asioista, joita ei pitäisi olla siellä. Onko se vain valojen leikkiä kaukaisesta kaupungista, vai kenties kaikuja entisajan unelmista? Onko tämä paikka vain luontoa, vai onko se muistomerkki ihmisen halulle nousta maanpäällisten huolten yläpuolelle? Ehkäpä tämä kenttä ei koskaan oikeasti tyhjentynyt, vaan se muutti muotoaan energiaksi, joka saa meidät tuntemaan olomme pieniksi ja samalla osaksi jotain suurempaa. Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan hengityksen, haluaisin teidät tekemään yhden asian. Kävelkää hitaasti eteenpäin, mutta älkää kiirehtikö. Pysähtykää siihen kohtaan, jossa tunnette itsenne kaikkein vapaimmaksi. Katsokaa ylös ja miettikää, mitä te itse haluaisitte lähettää korkeuksiin, jos teillä olisi mahdollisuus. Anna tämän paikan rauhan huuhtoa läpitteänne ennen kuin palaamme takaisin arjen kiireeseen. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen matkan historian ja luonnon rajamailla. Olkaa hyvät, jatketaan matkaa.