Arboretum Mustila, puuveistokset

(Opas pysähtyy, ottaa hitaasti askeleen sivuun ja elehtii kädellään ympäröivää metsää. Ääni on rauhallinen, kutsuva ja hieman salaperäinen.) Katsokaas ympärillenne. Täällä Mustilan arboretumissa aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Tunnetehan tekin sen, miten ilma muuttuu kosteammaksi ja viileämmäksi, kun astumme syvemmälle näiden valtavien puukruunujen varjoon. Tämä ei ole vain kokoelma eksoottisia puulajeja, vaan se on kuin elävä museo, jossa luonto ja ihminen ovat käyneet vuoropuhelua jo yli vuosisadan. Kun kuljemme näillä poluilla, me emme vain kävele metsässä, vaan me astumme sisään tiettyyn tunnelmaan, jossa jokainen sammaleinen kivi ja jokainen mutkainen oksa kantaa mukanaan tarinaa. Ja juuri tässä ympäristössä, missä luonto on vahvimmillaan, kohtaamme jotain erityistä: puuveistokset, jotka tuntuvat kasvavan suoraan maasta. Mutta jotta ymmärtäisimme näiden teosten merkityksen, meidän on mentävä takaisin aikaan, jolloin Mustila alkoi muotoutua. Kaikki sai alkunsa jo 1800-luvun lopulla, kun tälle maalle luotiin visio maailman puutarhasta. Kuvitelkaa se intohimo, jolla kaukaista maailmaa, Japanin vuoria ja Amerikan rannikoita, haluttiin tuoda tänne Uudenmaan hiekkamaalle. Mustila ei ollut vain tiedettä, vaan se oli romantiikkaa ja kaipuuta kaukaisuuteen. Kun myöhemmin puuveistokset sijoitettiin tänne, ne eivät tulleet vain koristeiksi, vaan ne jatkoivat tätä samaa perinnettä. Veistokset on luotu kunnioittamaan materiaalia, puuta, joka on täällä kaiken keskiössä. Ne on tehty niin, että ne eivät riitele luonnon kanssa, vaan ne sulautuvat siihen. Ne ovat kuin puun henkiä, jotka on herätetty eloon taltan ja veitsen avulla, muistuttaen meitä siitä, miten ihminen on aina pyrkinyt tallentamaan luonnon kauneuden pysyvään muotoon. Tässä kohtaa meidän on kuitenkin pysähdyttävä. Monet kysyvät minulta, onko näiden hahmojen takana jotain enemmän kuin vain taidetta. Tarina kertoo, että tietyissä kohdissa arboretumia, juuri näiden veistosten läheisyydessä, raja näkyvän ja näkymättömän maailman on ohuempi. On sanottu, että veistokset eivät ole vain kuvauksia, vaan ne toimivat eräänlaisina vartijoina. Ne vartioivat puiston rauhaa ja sen muistoja. Jotkut sanovat, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen ja kuuntelee tuulen suhinaa lehdissä, voi melkein kuulla, kuinka puu kuiskaa veistokselleen menneistä ajoista. Se on tietysti myytti, mutta tässä ympäristössä, missä valo siivilöityy lehvästön läpi ja varjot tanssivat maassa, on helppo uskoa, että näissä puuhahmoissa asuu jotain elävää, jotain sellaista, mitä ei voi selittää pelkällä historiakirjalla. Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain katsoko näitä veistoksia kaukaa, vaan menkää lähelle. Koskettakaa puun pintaa, tuntekaa sen karheus ja syyt. Mietikää, mitä tämä puu näki, kun se vielä kasvoi, ja mitä se näkee nyt, kun se on taideteos. Kun jatkamme matkaamme eteenpäin, yrittäkää löytää se yksi hahmo, joka puhuttelee juuri teitä. Anna sen kertoa oma tarinansa. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian ja mystiikan polun kanssani. Olkaa hyvät, jatketaan matkaa syvemmälle Mustilan syleilyyn.