Luku 1
(Opas pysähtyy rauhallisesti aukion keskelle, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle. Hän laskee äänensä hieman, luoden odotuksen tunnetta.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko teistä se? Se tietty paino ilmassa, joka syntyy vain paikoissa, joissa aika on kerrostunut vuosisadan jälkeen vuosisadalta. Tervetuloa Saga Tammilinnan sydämeen. Kun seisotte tässä, ette ole vain kaupungissa, vaan elävässä museossa. Huomaatteko nuo tammivartalot, jotka kaartuvat katujen ylle kuin muinaiset vartijat? Ne eivät ole täällä vain koristuksena. Ne ovat tämän paikan sielu ja nimi. Täällä, missä kiveys on kulunut miljoonien askelten alla, kaupungin kohina vaimenee ja historian kuiskaukset alkavat kuulua. Hengittäkää syvään. Täällä tuoksuu vanha paperi, kostea kivi ja se tietty, makea tammikuori, joka on seurannut meitä läpi aikakausien.
Mutta mennäänpä syvemmälle, sinne missä kaupungin peruskivet lepäävät. Saga Tammilinna ei syntynyt sattumalta, vaan strategisesta tarpeesta ja luonnon armosta. Sata vuotta ennen kuin ensimmäistäkään nykyistä taloa rakennettiin, tämä alue oli kauppiaiden ja sotilaiden risteyskohta. Tammilinnan nousu alkoi siitä, kun täällä perustettiin linnoitus, jonka tarkoituksena oli suojella pohjoisia reittejä. Se oli kovaa aikaa; rauta, veri ja hiki muovasivat tämän kaupungin alkuasetelman. Myöhemmin, kun sodat vaihtuivat kauppaan, linnoituksen muurit murtuivat ja niiden tilalle nousi loistoa. Renessanssin vaikutteet näkyvät vieläkin noissa korkeissa ikkunoissa ja koristeellisissa räystäissä, joita näette tuolla kulman takana. Kaupunki kukoisti tekstiileillä ja metsätuotteilla, ja juuri se vauraus loi tämän hienostuneen arkkitehtuurin, joka tekee Tammilinnasta niin ainutlaatuisen. Se on sekoitus sotilaallista kuria ja porvarillista eleganssia.
Kuitenkin, jokaisella kaupungilla on myös varjonsa, ja Tammilinnalla on yksi erityinen salaisuus. Jos katsotte tuota vanhaa kellotornia, huomaatte, ettei se lyö koskaan tasan puoleenpäivässä. Paikallinen legenda kertoo, että kaupungin perustajan tyttärellä oli kielletty rakkaus nuoreen kartanon työläiseen. He kohtasivat salaa tammikuun pimeinä öinä, mutta heidän kohtalonsa päättyi tragediaan tornia ympäröivissä katakombeissa. Sanotaan, että heidän rakkautensa oli niin vahvaa, ettei kuolema pystynyt murtamaan sitä. Monet vannovat, että sumuisina syksyisinä aamuina täällä voi vielä kuulla vaimeaa naurua tai nähdä kaksi hahmoa kävelevän käsi kädessä kiveyksellä, juuri ennen kuin aurinko nousee. Onko se vain tarinaa turisteille, vai kätkeekö kaupunki sisäänsä jotain, mitä historiankirjat eivät uskaltaneet kirjoittaa?
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sykkeen, ehdotan, että jatkamme matkaamme. Mutta ennen kuin liikuimme eteenpäin, haluan teitä pyytämään yhtä asiaa. Kun kävelette seuraavaksi kadun varrella, älkää vain katsoneet rakennuksia, vaan koskettakaa niitä. Koskettakaa noita kylmiin kiviin ja tuntikaa sormenpäissänne se kaikki, mitä ne ovat nähneet. Historia ei ole vain päivämääriä paperilla, vaan se on tätä tuntoa, tätä tuoksua ja tätä hiljaisuutta. Seuraavaksi suuntaamme kohti vanhaa toria, jossa kaupungin kaupankäynti alkoi, ja kerron teille, miksi tammilinnassa ei koskaan saa kertoa tiettyjä asioita ääneen. Tulkaa, mennään, ihmeellisyydet odottavat meitä vielä.
