Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy museon eteen, katsoo vierailijoita lempeästi ja elehtii kädellään rakennusta kohti. Äänensävy on kutsuva ja hieman harras.)
Katsokaa tätä rakennusta. Siltä näyttää vain tavalliselta talolta, mutta jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla sen. Tuon kaukaiseen meren kohinan, tervan tuoksun ja satojen saappaiden kopin puulattioilla. Tervetuloa Merimiehenkotimuseoon. Täällä me emme puhu vain laivoista tai merikartoista, vaan me puhumme ihmisistä. Täällä kohtaa se kaipuu, jota jokainen merenkulkija kantaa sydämessään, kun rannikko katoaa horisonttiin ja jäljelle jää vain loputon, musta vesi. Tämä paikka on ollut satama niille, joilla ei ollut kotia mihin palata, tai niille, jotka olivat unohtaneet, miltä tuntuu olla osa jotain suurempaa kuin miehistö. Tunne se hiljaisuus, joka täällä vallitsee, se on kunnioitusta menneitä kohtaan.
Mennäänpä syvemmälle siihen, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Merimieskotien idea syntyi tarpeesta suojella merimiehiä kaupungin houkutuksilta ja vaaroilta. Kun purjelaivojen aika vaihtui höyryyn ja maailmankauppa räjähti käyntiin, merimiehet olivat usein vain pelinappuloita suurissa koneistoissa. Kun he astuivat maihin, he olivat haavoittuvaisia. Silloin syntyi nämä kodit, jotka tarjosivat puhdasta vuodetta, lämminä ruokaa ja ennen kaikkea sielullista tukea. Täällä museoituu se arki, jota harvoin historiankirjoissa kuvataan. Se on tarinaa kirjeistä, joita kirjoitettiin kotiin kuukausien viiveellä, ja siitä jännityksestä, kun odotettiin uutisia, että oma rakas on selvinnyt myrskyistä ja palannut turvallisesti satamaan. Se on kertomus kurinalaisuudesta, kovasta työstä ja siitä äärimmäisestä yksinäisyydestä, jota vain merellä voi kokea.
Mutta jokaisessa tällaisessa talossa on myös omat salaisuutensa ja myyttinsä. Sanotaan, että joskus myöhäisinä iltoina, kun museo on tyhjä, täällä voi kuulla vaimeaa puhetta ja naurua, kuin vanhat merikarhut istuisivat vieläkin nurkassa vaihtamassa tarinoita kaukaisista maista. On kerrottu tarinoita kadonneista päiväkirjoista ja salatuista viesteistä, jotka on jätetty rakennuksen rakenteisiin muistoksi rakkaudesta, jota ei koskaan saatu toteuttaa. Merimiehen elämä oli uhkapeliä, ja monet heistä jättivät jälkeensä vain mysteerin. Ehkäpä jokin näistä esineistä, joiden ohitse me kävelemme, kantaa mukanaan salaisuutta, jota ei koskaan kerrottu kenellekään. Se on se näkymätön kerros, joka tekee tästä paikasta elävän, ei vain kokoelman vanhoja tavaroita.
Nyt minä kutsun teidät sisään. Älkää vain katsoko esineitä, vaan yrittäkää kuulla niiden tarinat. Mietikää, miltä tuntui koskettaa näitä pintoja sormenpäillä, kun tiesi, että huomenna saattaa olla taas tuhansia meripenikkeitä erossa kaikesta tutusta. Kun astutte kynnyksen yli, jättäkää nykyhetki hetkeksi taaksenne ja antakaa meren viedä. Mennäänpä katsomaan, mitä salaisuuksia nämä seinät meille kertovat tänään. Seuraatte minua, astukaa rohkeasti sisään.