Luku 1
(Opas pysäyttää ryhmän tasaiseen kohtaan, ottaa syvään henkeä ja katsoo ympärilleen, antaen luonnon hiljaisuuden hetken korostua ennen kuin hän aloittaa rauhallisella, kutsuvalla äänellä.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty paino ilmassa, joka syntyy vain paikoissa, joissa luonto on saanut vallata takaisin sen, mikä sille alun perin kuului. Me seisomme nyt Poikkilaakson sydämessä. Täällä kaupungin hälinä vaimenee, ja jäljelle jää vain tuulen humina lehdissä ja veden vaimea solina. On jotain hyvin nöyräksi tekevää siinä, miten tämä laakso laskeutuu alas, kuin se haluaisi suojella meitä ja kertoa meille jotain, mitä ei voi kirjoittaa oppikirjoihin. Täällä aika ei kulje sekunneissa, vaan vuosisadoissa. Se on kuin luonnon oma katedraali, jossa jokainen sammalkivi ja jokainen kaartuva puunrunko on oma todistajansa.
Mutta jos me katsomme pintaa syvemmälle, niin tämä ei ole vain kaunis metsäalue. Tämä laakso on muovautunut jääkauden valtavilla voimilla, kun mannerjää käytteli maata ja jätti jälkeensä tämän syvän uoman. Ihmiset ovat kulkeneet täällä jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään tietä rakennettiin. Historiallisesti tällaiset laaksot ovat olleet elintärkeitä; ne ovat olleet luonnollisia reittejä, suojaisia kulkuväyliä ja veden äärellä sijaitsevia lepopaikkoja. Voitte kuvitella, miten täällä on liikkunut muinaisia metsästäjiä, jotka ovat seuranneet riistaa näitä samoja polkuja, tai myöhemmin paikallisia talonpoikia, jotka ovat hakeneet täältä polttopuuta ja suojaa. Tämä maasto on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, sodat kaukana horisontissa ja rauhan hetket juuri tässä samassa hiljaisuudessa. Se on ollut osa ihmisen ja luonnon välistä jatkuvaa vuoropuhelua, jossa ihminen on oppinut kunnioittamaan laakson sääntöjä.
Ja sitten on tietysti ne tarinat, joita ei löydy virallisista arkistoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että Poikkilaaksossa on omat sielunsa. Sanotaan, että sumuisina aamuina, kun usva nousee laakson pohjalta, voi nähdä hahmoja, jotka kuuluvat jo kauan sitten menneisiin aikoihin. On puhuttu salaisista poluista, jotka johtavat paikkoihin, joita ei löydy kartalta, ja lähteistä, joiden vesi on parantanut mielen vaivoja. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta, mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, on vaikea olla uskomaan, ettei täällä olisi jotain näkymätöntä. Se on tuo mystinen vetovoima, joka saa meidät pysähtymään ja kuuntelemaan tarkemmin. Jokainen varjo puun alla tuntuu kätkevän sisäänsä jonkin vanhan salaisuuden, jota laakso ei ole vielä valmis paljastamaan meille.
Nyt minä ehdotan, että me jatkamme matkaamme hitaasti. Älkää kiirehtikö. Antakaa jalkojenne tuntea maan pehmeyden ja nenänne haistaa kostean mullan ja havun tuoksun. Kun kuljemme eteenpäin, yritettäkää löytää oma rauhanne tästä maisemasta. Poikkilaakso ei vaadi meiltä mitään, se vain tarjoaa itsensä meille. Kiitos, kun lähditte mukaan tälle pienelle aikamatkalle. Pysykää luonnon puolella, ja muistakaa, että hienoimmat löydöt tekee se, joka uskaltaa pysähtyä ja katsoa oikeaan suuntaan. Mennäänpä nyt katsomaan, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.
