Joensuun rautatieasema

*(Opas pysähtyy asemalaiturille, ottaa rennosti asennon ja katsoo ympärillään olevia matkustajia ja rakennuksen julkisivua. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.)* Katsokaapa ympärillenne. Kuulkaa tuo raiteiden kolina, tunekaa tuo tuttu, metallinen tuoksu ilmassa. Täällä me nyt seisomme, Joensuun rautatieasemalla, paikassa, joka on toiminut kaupunkimme sydämenlyöntinä jo yli sadan vuoden ajan. Useimmille tämä on vain läpikulkupaikka, hetkellinen pysähdys matkalla jonnekin muualle, mutta jos pysähtyy hetkeksi ja kuuntelee, voi melkein kuulla menneiden vuosikymmenten kaiut. Täällä on kohdattu rakastavaisia, täältä on lähdetty tuntemattomaan ja tänne on palattu kotiin sodista ja pitkistä matkoista. Tämä asema ei ole vain tiiliä ja betonia, vaan se on elävä arkisto kaikista niistä ihmiskohtaloista, jotka ovat kulkeneet näiden kiskojen vartta pitkin Karjalan ja Savo-maiden rajamaastossa. Pureudutaanpa hetkeksi historiaan. Joensuun asema syntyi aikana, jolloin rautatie oli modernin maailman suurin ihme. Kun kiskot tänne saapuivat 1800-luvun lopulla, kaupunki ei vain kasvanut, se räjähti käyntiin. Rautatie toi mukanaan tavarat, ihmiset ja ennen kaikkea uudenlaisen rytmin. Mietikää sitä hetkeä, kun ensimmäinen höyryveturi rullasi sisään; se oli kuin avaruusalus laskeutunut keskelle metsäkaupunkia. Asema oli portti maailmalle. Täältä lähti puutavara ja terva, jotka rakensivat Suomen taloutta, ja tänne saapui uudet ideat ja muoti. Rakennus itsessään on kestänyt aikaa, vaikka vuosikymmenten saatossa tyyli on vaihtunut ja asemalaiturit laajentuneet. Se on nähnyt suuriruhtinaiden ajan, itsenäistymisen ja sodan jälkeisen jälleenrakennuksen. Se on ollut strateginen solmukohta, joka on sitonut Pohjois-Karjalan muuhun maahan, tehden Joensuusta alueellisen keskuksen, jolla oli painoarvoa. Mutta tiedättehän, että jokaisella vanhalla asemalla on omat salaisuutensa. Täällä Joensuussa on aina liikkunut tarinoita näkymättömistä matkustajista, niistä, jotka eivät koskaan ehtineet junaan tai jotka jäivät odottamaan jotakuta, joka ei koskaan palannut. Vanhat rautatiemiehet kertoivat joskus kuiskaamalla hahmoista, jotka vilahtavat sumuisina aamuina vanhojen varastojen kulmilla. Mutta ehkä suurin mysteeri on se, kuinka monta kohtaloita on täällä pysyvästi muuttunut yhden lyhyen hyvästijättelyn aikana. Sanotaan, että asemalaiturilla on erityinen energia, koska täällä tunteet ovat aina olleet pinnassa. Onko se vain mielikuvitusta, vai tuntuuko teistökin siltä, että jossain tuon katoksen varjoissa asuu muistoja, jotka kieltäytyvät katoamasta? Nyt, kun katsotte tätä asemaa uudestaan, älkää nähneet vain matkustamoa ja aikatauluja. Katsokaa sitä portaalina menneisyyteen. Seuraavan kerran, kun kuulete junan vihellyksen, muistakaa ne tuhannet ihmiset, jotka seisoivat täsmälleen samassa kohdassa kuin te nyt, tuntien saman jännityksen tai haikeuden. Kiitos, että kuljette tämän pienen aikamatkan kanssani. Nyt on aika jatkaa matkaa, mutta toivon, että vietitte tämän tunnelman mukananne. Hyvää matkaa teille kaikille, minne ikinä olettekin matkalla.